Vuosituhannen alussa valmistunut Ocean’s Eleven oli sellaista elokuvaherkkua missä Hollywood on omimmillaan: tähtinäyttelijöiden pääosittavaa pilke silmäkulmassa tehtyä puhdasta viihde-elokuvaa. Ensimmäinen jatko-osa näki liikaa vaivaa erinäisiin juonenkäänteisiin ja maisemanvaihdoksiin. Taso laski ykkösosaan nähden valtavasti. Twelve lisäsi tähtikaartiin pari lisänimeä.
Ocean’s Thirteen palaa piristävästi takaisin kasinomiljööseen ja uhkapelipalatsien pääkaupunkiin. Panoksia on korotettu ja iso-Al nähdään pahana kasinopamppuna. Pacino on oikea mies rooliin ja Sodenbergh tiedostaa, että hän pärjää karismallaan paljon paremmin Clooneyn johtamalle poppoolle kuin viime elokuvien Andy Garcia. ”Alin veljenpoika” nähdään kuitenkin myös elokuvassa, tällä kertaa Oceanin jengin takapiruna. Ettei Pacino tuntisi oloaan yksinäiseksi, kaartiin on liitetty myös Sea of Love-co-stara Ellen Barkin.
Kolmososa voittaa laadussa kakkosen mennen tullen, mutta ykkösen haastajaksi siitä ei ole. Veijarimeininki, nokkelat juonenkäänteet ja roolihahmot ovat hyvin pystytty uusimaan, mutta elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu, ettei se tarjoa mitään uutta ja vaikuttaa liian päämäärättömältä. Elokuvan tärkeimmäksi tarkoitukseksi näyttää muodostuneen sarjan pelastaminen heikolta kakkososalta, mutta tämän kesän suurempiin trilogiapäätöksiin (Spider-Man, Pirates of Caribbean, Shrek) verrattuna Oceania ei ole tehty aivan dollarin kuvat silmissä. Jos näin olisi, varmasti olisi otollisempikin ilmestymisaika löytynyt.
Mutta antaako elokuva nykypäivän ylikalliille leffalipulle vastinetta? Juuri ja juuri. Popcorn-elokuvana toimii mainiosti, mutta taiteellisuutta on aivan turha hakea.
nimimerkki: JohnRambo
