The Doors sopii kesään. Robby Kriegerin pirteät slide-liut kitarankaulalla, Ray Manzarekin hapokkaissa hippiväreissä soivat synat, John Densmoren tiukan dynaaminen rumpusoundi ja tietysti Jim Morrison. Yksi 60-luvun hippivuosien kulttihahmoista saa ajatuksissa taustalleen aina kesän, kuumat Los Angelesin klubit ja kukat hiuksissaan tanssivat tytöt. Lieko bändin kesäisyys syynä siihen, miksi The Doorsista kertova When You’re Strange -dokumentti julkaistaan Suomessa juuri nyt, kesän ollessa parhaimmillaan.
Dokumentti käsittelee The Doorsin vaiheet bändin synnystä levyjen julkaisuun, suureen suosioon ja lopulta sen surulliseen päätökseen. Tarina on jokaiselle Doors-fanille varmasti tuttu, mutta sitä tukemassa on ennenäkemätöntä arkistomateriaalia ja varsin onnistunut kertojaääni. Alkuperäinen kertoja sai elokuvan ensiesityksessä Sundance Film Festivaleilla täystyrmäyksen, joten ohjaaja Tom DiCillo äänitti narraation uudestaan, tällä kertaa lukijaksi valikoitu nappivalinta, Johnny Depp. Elokuva on mukavan tiivis paketti bändin historiasta, eikä turhia polveile 60-luvun yhteiskuntamurroksessa muuten. Pisteet myös Morrisonin tarinan napakasta päätöksestä ja kuoleman glorifioimattomuudesta. Jokainen elokuvan katsoja varmasti tietää miten siinä tarinassa kävi, turhalle mässäilylle ei ole tarvetta. Päihteiden värittämän elämän ennenaikainen päättyminen on aina surullista ja turhaa, tuskin monikaan meistä tarvitsee elokuvaa sitä itsellemme kertomaan.
Kun itse ensimmäisen kerran teini-ikäisenä kuulin Strange Days -kappaleen, hullaannuin ennen kaikkea biisin huikeisiin bassomelodioihin. Rakastin bassosooloa, joka helpohkosta rakenteestaan huolimatta jyrää edelleen enemmän, kovempaa ja sielukkaammin kuin moni kikkaileva ja teknisesti haastava bassotilutus. Yllätys oli suuri kun tajusin, ettei bändissä ole perinteistä basistia ollenkaan, vaan kiipparisti Ray Manzarek vastaa myös bassolinjoista kosketinsoitin-bassollaan. Siitä lähti oma suosikkini-Doorsini on ollut Manzarek. Sillä vähän harmittaakin, että dokumentti kallistuu loppua kohti keskittymään hurmoksellisen keulakuvansa hitaaseen, mutta varmaan maahansyöksyyn. Ymmärtäähän sen sinänsä, että tasapainoiset ja kiltit ammattimuusikot eivät ole erityisen jännittäviä seurattavia sekoilevaan kulttihahmoon verrattuna, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla jotain bändin vaihesta Morrisonin menehtymisen jälkeenkin. Jäljellejäänyt kolmikkohan julkaisi keskenään vielä kolme albumia, Other Voicesin, Full Circlen ja An American Prayerin, joista viimeisellä kuullaan Morrisonin runoja puhuttuna musiikin soidessa taustalla.
An American Prayria lukuunottamatta levyt eivät juurikaan menestyneet, mutta luulisi että näistä voisi edes mainita, kyseessä kun on dokumentti The Doorsista, ei Jim Morrisonista. Pitkän linjan muusikot myöntänevät, että kokonaisuus on aina osiensa summa. Oli keulassa keikkuva päätähti kuinka ainutlaatuinen hyvänsä, bändi on kokonaisuus jota ei yksi ihminen yksistään kanna.