Jos Woody Allenin upea Manhattan oli ylistyslaulu Isolle Omenalle, niin vastaavasti Radio Days kumartaa syvään vanhojen nostalgisten radio-ohjelmien suuntaan. Tuloksena nähdään iso läjä hössötystä ja kuullaan paljon radiolaulantaa.
Radio Days on siinä mielessä harvinainen tekele, että Woody malttaa itse pysyä poissa ruudusta (tämä nähtäneen kuitenkin miinuksena loppujen lopuksi). Seth Green, tuolloin 13 v., koikkaroi Woodyn lapsivastineena radion lumoissa ja Woody itse toimii kertojaäänenä laidasta laitaan vauhdikkaasti pomppivalle tarinalle.
Radiopäivien suurin heikkous on se, että vaikka se kunnioitettavasti rallattelee ja esittää Woodylle varmasti nostalgiset hetket uudelleen, niin koko homma jää irralliseksi kokoelmaksi hassuja ja ei-niin-hassuja sattumuksia. Ympärille viritetystä perhe- tai pikemminkin sukuhelvetistä ei irtoa sitä värikästä, älykästä sanansälää mihin on totuttu. Nyt ollaan selvästi lähempänä kohelluksesta hankittua ”iloa” kuin tyypillistä terävää linjausta.
Kukaan näyttelijöistä ei jää erityisesti mieleen, mutta Mia Farrow sentään taipuu jonkinmoiseen komediennen suoritukseen hassusti kimittävänä wannabestarana. Muutama kohtaus, esim. introna toimiva murtovaraskohtaus sekä idioottimaisuuden puolelle kurkottava urheilukatsaus irrottavat pakolliset köhäykset, mutta siihenpä se jää. Poikalauman ”sijaisopen kiikaroinnissa” on siinäkin oma hupaisa poikamaisuutensa, jota raina on toki siihenkin asti puskenut mm. supersankarikuunnelmien muodossa.
Radio Days osoittaa, että radiosta kuultavan ääninäytelmän takana on aivan erilainen todellisuus kuin mitä voisi kuvitella. Silti kokonaisuutena radiokanava ei tunnu olevan kohdallaan ja häiritsevät soraäänet sekä suhinat pyrkivät pintaan. Käytännössä Woodyn valkkaama kanava soittaa samaa sävelmää, mitä The Buggles lauleli jo kahdeksan vuotta aiemmin: Video killed the radio star.
