Neljä vähemmän loistokkaan rikollismaailman episodia joutuu käsittelyyn joka määrittää tarantinomaisen. Mukana on siis löysää dialogia ja enemmän tai vähemmän väkivaltaisia roistoja joilla on jonkinlainen kunniantunto. Kronologialtaan epämääräisen episodikokoelman isoin häijyläinen on Marsellus Wallace (Ving Rhames), joka on erittäin mustasukkainen Mia-vaimoonsa (Uma Thurman) liittyen. Jules Winnfield (Samuel L. Jackson) ja Vincent Vega (John Travolta) ovat hänen kovanaamojaan. Nyrkkeilijä Butch Coolidge (Bruce Willis) taas hankkii itsensä riitoihin Wallacen kanssa. Pääosa tarinasta liittyy siis tavalla tai toisella Marsellus Walleceen, joskin monet sivujuonet värittävät rikollisen konnalauman kuvausta. Mukana on Ringo (Tim Roth) ja Yolanda (Amanda Plummer) jotka valitsevat huonon hetken oman erikoisalansa harjoittamiseen ja Jimmy (Quentin Tarantino) joutuu ylläpitämään tukikohtaa Marvinin (Phil LaMarr) aiheuttamaan ongelmaan jonka ratkaisee Winston Wolf (Harvey Keitel).
Epämääräisen gansgsterimaailma perustuu yksinkertaisten juonien ja arkkityyppien ympärillä kieppuvaan tyhjään dialogiin. Palkkamurhaajat, ryöstäjä, gangsteripomo, gangsteripomon vaimo, vanha nyrkkeilijä ja muut kelmit ovat kaupan hyllyn perusjermuja, joskin heidät elävöitetään juurikin hyvän dialogin avulla. Kuvaus ja visuaalinen ilme on suorastaan konservatiivinen ja muutenkin Pulp Fiction ei tunnu eikä näytä elokuvakerronnan mestarinäytteeltä: kaikki on aiemmin nähtyä. Huumoria, pikimustaa sellaista on mukana enemmän kuin vähän ja silkka typeryys on ainakin yhden kuoleman syynä ja toinen johtuu silkasta omituisesta sattumasta. Sattuma onkin vahva vaikuttaja tarinassa, sillä ne ovat toisiinsa liittyviä, joskin Zed (Peter Greene) ja Maynard (Duane Whitaker) ovat sellaisia perverssipsykoja jotka eivät pelkää mitään tai ketään joka heidän käsiinsä joutuu.
Nimekäs näyttelijäkaarti tekee hyvät suoritukset joista on vaikea sanoa mikä on muiden yläpuolella. Samuel L. Jackson ja John Travolta jauhavat tyhjää dialogia ja Ving Rhames on uhkaava gangsteripomo jonka suututustoleranssi on matala. Monipuolinen Harvey Keitel tekee diplomaattisen suorituksen ongelmia ratkovana Wolfina ja Bruce Willis on suorastaan klassisen kulahtaneessa vedossa Butchina jolla on ylpeyttä, viekkautta ja kaukonäköisyyttä.
Mustan huumorin sävyttämä gangsteridraama on monta kertaa aiemmin nähty, mutta Tarantino pukee ikivanhat arkkityypit värikkääseen dialogiin ja lopputulos on viihdyttävä kuvaus gangstereista.
