Nolanin Batman-trilogia, X-Menit, Avengers… onnistuneita sarjisfilmatisointeja tupsahtelee 2000-luvulla esiin kuin sieniä sateella, ja niin hyvin pakattuna viihdepaketteina, että sarjiksensa vain satunnaisesti kahlannut leffailijakin pystyy nauttimaan. Mutta mukaan pitkälle listalle mahtuu pakosta muutama kärpässieni. Ja Wolverinen X-Men-saagasta irrotettu rahastuspalanen on yksi niistä.
Periaatteessa kasassa oli hyvä kasvualusta laatuleffalle: Marvellin ykköshahmo Wolverinelle kasvot antanut Hugh Jackman lähti mukaan projektiin, käsikirjoittaja Benioff teki vuosia ennakkotyötä stoorin kanssa ja tuotannolla oli noin 150 miljoonaa taalaa käytettävissä Wolverine-hahmon syventämiseen. Lopputulos ei silti vakuuta. Adamantium-piikit eivät osu maaliinsa ja leffa rypee kostonhimossaan.
Liian iso osa taalapinosta on huvennut efekteihin, jotka näyttävät aikaisempiin X-Men-filmatisointeihinkin nähden ohuilta. Voisi luulla, että elokuva paitsi sijoittuu seitsemäntoista vuotta ennen X-Men-leffojen tapahtumia mutta että se myös on tehty vähintään kymmenen vuotta aiemmin. Sarjismaailmaan sijoittuvana tapauksena tarinan hölmöjä kohtia (mm. sankarin pikakuivuvat hiukset, mäiskekohtien epäloogisuus) ei kannata jäädä sen tarkemmin kummastelemaan, sen sijaan rainan tunnekylmyyttä sopii ihmetellä. Ylitunteellisuutta ei kaivata, mutta ei leffan myöskään tarvitse olla kylmä kuin pakastettu Adamantium.
Jackmanin tiukahko action-meininki, dialogiin ujutettu ok Kuekuatsu-vertaus ja pari oivaa juonikäännettä johdattavat kaikki vuorollaan päätarinaa kohti uomiaan. Siis uomia, joista jo yhdentekevä intro on leffan sysännyt sivuraiteille. Benioff on muovannut Victor Creedin Wolverinen velipojaksi, mikä ei haittaisi, ellei Liev Schreiberin näkemys Creedistä olisi niin kertakaikkisen tympeä. Lynn Collins, Ryan Reynolds, b-actionin erikoisyrmy Kevin Durand, Dominic Monaghan tai poppari Will.i.am eivät osaltaan ainakaan paranna leffaa. Danny Hustonin Strykerissä sentään on jotain kavalaa.
X-Men Origins: Wolverine ei syvennä sankarinsa tarinaa yhtään, pikemminkin etäännyttää katsojaa alkuperäisen sarjan menosta. Gavin Hoodista ei siis ole Bryan Singeriksi tai edes korvikkeeksi. Kertakäyttöpullistelua kaipaaville ja sarjakuvafaneista kovimmille Wolverine on leffavälipala, muut pysyköön etäällä K-13-formaattiin pakkoahdetusta seikkailusta, joka ei ole aivan täysi susi, muttei puoliksikaan tämän ”Ahman” arvoinen.
