Jos jonkin ruotsalaiset osaavat suomalaisia paremmin (ainakin tällä hetkellä), se on dekkarileffojen tekeminen. Nimimerkki Lars Keplerin (Alexander ja Alexandra Coelho Ahndoril) jännitysromaaniin perustuva Hypnotisoija on jälleen yksi esimerkki tästä. Lisäksi se sopii jokaiselle, joka Wallander-elokuvien ja Millennium-trilogian jälkeen janoaa lisää tämän lajityypin viihdettä.
Hypnotisoijan tekee mielenkiintoiseksi lähinnä se seikka, että sen ohjaaja, Lasse Hallström, ei aiemmin ole näin rajua kuvastoa elokuvissaan käyttänyt. Pienestä suklaapuodista (2000) ja Johnny Depp -raina Gilbert Grapesta (1993) tunnettu ohjaaja on kuvannut lämminhenkisiä perhedraamoja, joissa toki on käsitelty kivuliaitakin asioita, mutta silmitöntä julmuutta niissä ei ole kenenkään tarvinnut pelätä näkevänsä. Hypnotisoijassa veri lentää kaaressa jo heti alkuminuuteilla, eikä kyse ole tosiaankaan mistään paperiviillosta. Hallström ei silti mässäile kauheuksilla, vaan hän ja kuvaaja Mattias Monero ovat päätyneet näyttämään niistä vain tarinalle välttämättömimmän osan. Mielipuolisen murhaajan iskuista ei näytetä yhtään sen enempää kuin Hitchcock olisi kultaisina vuosinaan näyttänyt. Elokuvan korkeahko ikäraja on perusteltu, sillä sekin vähä, mitä katsoja näkee, kiihottaa mielikuvitusta täydentämään kuvien ulkopuolelle jäävän osan hyvin tehokkaasti.
Elokuvan päähenkilö ei ole mainittu murhaaja, vaan suomalaissyntyinen ja Ruotsin KRP:ssä toimiva Joona Linna. Häntä esittävä Tobias Zilliacus luo Linnasta suomalaisen miehen perustyypin, hiukan alakuloisen, vaatimattoman ja tehokkaan kaverin, joka keskittyy perusasioihin ja ajattelee maalaisjärjellä. Toisaalta Zilliacus tekee hahmosta jokseenkin yksi-ilmeisen. Linna on myös työnarkomaani, omien polkujensa kulkija ja joku tomppeli saattaa joskus kuulla häneltä kunniansa selvällä suomella. Hypnotisoijassa Linna ajautuu – vähän Millennium-trilogian toimittaja Mikaelin tapaan kuin sattumalta – tutkimaan verityötä, jossa surmansa on saanut kokonainen perhe. Päältäpäin siistin ja onnellisen perheen tragediasta selviää vain yksi, joka hänkin jää henkiin vain hädin tuskin. Potilaasta tulee jutun avaintodistaja, johon yhteyden saa vain hypnotisoija Erik (Persbrandt). Hallström, joka nostaa aina ihmiset ja heidän välisensä suhteet elokuvissaan suureen rooliin, käsittelee taitavasti Erikin ja hänen vaimonsa Simonen (Olin) traumoja samalla kun Linna yrittää selvittää murhavyyhtiä. Silti elokuvassa ei ole mitään sellaista, mikä ei siihen varsinaisesti kuuluisi.
”Keplerin” laatima tarina ei ole täysin uskottava, eikä Hallström työryhmineen onnistu pitämään niin murhaajaa kuin jutun ratkaisuakaan mysteereinä kovin pitkään. Elokuvan karismaattiset näyttelijät ja eritoten heidän kykynsä ilmentää hahmojensa tuntoja kovissa tilanteissa kantavat kuitenkin Hypnotisoijaa alusta loppuun niin, ettei epäkohtia juuri ehdi märehtiä. Esimerkiksi Lena Olin on huikaisevan sympaattinen järkytyksestään musertuvan äidin roolissa. Näin ollen Hypnotisoija kuuluu ehdottomasti rikoselokuviin, joiden seurassa viihtyy ja joille toivoisi näkevänsä jatkoa edelleen.
