Minä en voi oikeastaan mitenkään sietää musikaaleja, enkä pidä ollenkaan Björkista ja olen sitä paitsi aina vältellyt Lars von Trierin elokuvia, koska olen ajatellut niiden olevan aivan jotain muuta, kuin mitä minä leffoilta kaipaan. Silti Dancer in the Dark on eräs minun koskettavimmista elokuvatuokioista vähään aikaan. Tämä filmi ei vain mitenkään voi olla vaikuttamatta katsojaansa…
…sillä se kertoo koskettavan tarinan, joka menee suunnilleen näin: Tshekkoslovakialainen nainen Selma (Björk) on muuttanut Amerikkaan poikansa kanssa. Selma on melkein jo sokea ja poika kohtaa saman jutun jos häntä ei leikata. Selma on säästää rahaa poikansa operaatiota varten ja työskentelee ahkerasti. Elämä on aika rankkaa, mutta voisi sitä huonomminkin mennä. Kun elämä murjottaa, niin Selma pakenee aina musikaalien maailmaan, sillä musikaaleja hän rakastaa yli kaiken.
Alkuun tunnelma on hyvinkin optimistinen, mutta erään käänteen jälkeen elokuva muuttuu hyvinkin pessimistiseksi. Realismia ei missään vaiheessa unohdeta ja Dancer in the Dark onkin hyvin elämänmakuinen kertomus. Vielä kaiken lisäksi Björk vetää sellaisen roolisuorituksen, ettei paljon pahaa sanottavaa löydy. Mielenkiinto ei laske edes musiikkikohtausten aikana, mikä on minun kohdallani todella yllättävää.
Björkin lisäksi muutkin pläjäyksen tähdet vetävät hienoja suorituksia. David ”aliarvostettu aitojen sivuroolien mahtava tulkitsija” Morse, ei pettänyt nytkään. Bruce Willisin ja Stephen Baldwinin sekoitukselta näyttävä Peter Stormare tekee jälleen kerran vakuuttavaa työtä Selmaa ihailevana Jeffinä. Vielä pitää mainita Catherine Deneuven rooli Selman parhaana ystävänä Kathynä, mikä on hienoa kameran edessä työskentelyä. Björkiä ei kyllä voita kukaan, mikä on kyllä pahuksen yllättävää.
Lars von Trierin kerrontatyyli ei varmasti kaikkiin kolahda, sillä sen verran omaperäistä se on. Elokuvan alkaessa katsoja joko jatkaa kiinnostuneena tai sitten painaa stop-nappulaa. Minä kuulun kyllä miehen kannustajajoukkoon, sillä kyllä kyseessä on jonkinlainen nero. Myös elokuvan hieno käsikirjoitus on miehen käsialaa. Tämä herätti minun mielenkiintoni muita Trierin elokuvia kohtaan.
Syviä henkilöhahmoja, hienoja roolisuorituksia, realismia ja ”sitä jotain” pursuava filmi on hieno kokemus, jota suosittelen lämpimästi kaikkien draamojen ystäville. Täysiä pojoja ei ihan tipu, sillä aivan täydellinen tämä ei ole ja minä olisinkin napsinut saksilla vähän pituutta pois. Muuten tämä on surullinen ja ajatuksia herättävä mestariteos, josta en oikein muuta pahaa sanottavaa löydy. Vielä tällaisille leffoille tutut kliseet ja yli-imelä siirappisuus loistavat poissa olollaan, mille Thoke nostaa hattua.
