Aloitetaan kysymyksellä. Käsi sydämelle: kuka voi rehellisesti väittää tietävänsä, mitä tapahtui 30. tammikuuta 1972? Otetaan Wikipedia nopeasti hyötykäyttöön, ja sieltä se löytyy: ”Verisunnuntai Pohjois-Irlannissa”. Eli siis täh? Juuri tästä ainakin itselleni ennen täysin uppioudosta tapahtumasta Paul Greengrass ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan ennen hyppäämistään Medusa-toimintasarjan ohjaajan tuolille.
Ja hyvin hommansa hoitikin. Mutta ensin juonesta. Brittejä vastaan ja kansalaisoikeuksien puolesta järjestetään Pohjois-Irlannissa rauhallinen marssi. Harmi vain, että IRA:lla ja brittiarmeijalla on suunnitelmien toteutumisesta vielä ihan omat käsityksensä. Ja kivien heittelystä seuraa välttämätön: kaiken kaikkiaan 13 marssilaista sai surmansa.
Ja nyt taas kehumaan Greengrassia. Kaverihan on umpiselvästi nero! Käsikirjoitus etenee rauhallisesti, mutta vakaasti. Kuvaustyylinä on ohjaajalle perinteinen käsivarakuvaus, mikä luo elokuvaan dokumentin tuntua. Ja nappiin on hoidettu myös näyttelijävalinnat. Toisen samanhenkisen teoksensa United 93 tavoin rooleissa ei heilu Hollywoodin megatähtiä egoineen. Elokuvan pääroolissa on Murphyn lailla -sarjasta tuttu James Nesbitt, mutta pahemmin tähtiä ei mukana ole. Nesbittilläkin oli Murphyn rooli vielä edessä päin.
Verinen sunnuntai on kirkkaasti tänä vuonna näkemistäni elokuvista sykähdyttävin. Kun aivan elokuvan loppumetreillä (elokuvan tunnelman pilaavia spoilereita luvassa) luetaan kaikkien kolmentoista kuolleen koko nimet ja iät sekä siinä päälle kerrotan armeijaan upseeriston pääsemisestä kuin koira veräjästä, sydän jättää joka toisen lyönnin väliin.
Suosittelen sydämeni pohjasta katsomaan tämän elokuvan. Muuta tästä ei pystykään sanomaan, sillä tapahtumien pelkkä ajatteleminenkin pistää hiljaiseksi. Tekijöille pitää osoittaa vielä yksi lisäkiitos musiikin pitämisestä tämän teoksen ulkopuolella. Ainoa kappale on lopputekstien aikana soiva U2:n Sunday Bloody Sunday. Syvältä kirpaisee.
nimimerkki: X-tyyppi
