Ah, vanha kunnon Hammer, yksi suurista brittistudioista; firma joka teki aikoinaan halvoista kauhuelokuvista ja goottivisioista taidetta sekä siinä sivussa Peter Cushingista ja Christopher Leestä isoja nimiä. Maailma olisi niin kovin paljon tylsempi paikka ilman lafkan parhaita teoksia. Vampyyri – eroottinen painajainen lukeutuu Hammerin viimeisiin isompiin teoksiin, joka julkaistiin vain paria vuotta ennen Manaaja[/I]a ja muita tunnetumpia alan merkkiteoksia aikana, jolloin vanhan hyvän ajan meininki alkoi olla jo historiaa ja Hammer itse lähellä lopullista konkurssia. [i]Vampyyrit – eroottinen painajainen ei oikeastaan koskaan ole kuulunut firman tunnetuimpiin tai menestyneimpiin teoksiin vaikka se nautti jo ilmestyessään melkoista kulttimainetta.
Vampyyrit – eroottinen painajainen perustuu erääseen Draculaakin vanhempaan kauhuromanttiseen teokseen, joka kertoo 1800-luvun alun Saksaa terrorisoivasta naisvampyyri Carmillasta. Elokuva alkaa johdannolla, jossa nimetön vampyyrinmetsästäjä seuraa ja tuhoaa haudasta nousseen vampyyrin, minkä jälkeen leikataankin varsinaiseen tarinaan, syrjäiselle seudulle aristokraattien asuinsijoille. Peter Cushing esittämän rikkaan aristokraatin hoiviin tuodaan nuori rikas nainen nimeltä Carmilla, joka nopeasti ystävystyy miehen tyttären kanssa. Myöhemmin tytär kuolee ja Carmilla äitinsä kanssa varastaa ruumiin. Paljastuu, että Carmilla perheineen ovat oikeasti vampyyrejä.
Elokuvan perimmäinen henki käy ilmi jo sen ensimmäisistä kuvista; tässä teoksessa on tyylillisesti pyritty palaamaan takaisin Hammerin kultaisiin vuosiin, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa komeaa goottihenkistä lavastusta lepakkolinnoineen ja hautausmaineen sekä joka rakosesta tulvivaa sumua. Vanhoihin klassikoihin verrattuna kaikessa on pyritty menemään vielä vähän pitemmälle: verta ja väkivaltaa on huomattavasti vanhoja Dracula-elokuvia enemmän ja tällä kertaa pelkän puuvarstan sijaan vampyyrejä tapetaan myös kaula katkomalla. Seksin ja erotiikan suhteen homma on mennyt jo lähes överiksi ja parhaimmillaan kohtaus toisensa jälkeen tursuaa tyttöjen välistä nuoleskelua, avointa rintavakoa ja paljasta pintaa, mikä tietysti on vain plussaa. Carmilla on siis biseksuaalinen vampyyri, joka imuttelee sekä miehiä että naisia. Mitään orgioita tai hardcore-pornoa ei oikeastaan nähdä, mutta ei tarvitsekaan.
Näyttelijöistä erityisesti Peter Cushing sekä vampyyrinmetsästäjää esittävä karismaattinen Douglas Wilmer, puhumattakaan kuumaa vampyyribeibeä näyttelevä uhkea Ingrid Pitt ovat elokuvan parasta antia, muut varsin unohdettavia samoin kuin suuri osa teoksen dialogista. Tiettävästi Christopher Leetäkin kosittiin erääseen rooliin, mutta mies kieltäytyi, koska oli täysin kyllästynyt vampyyreihin. Hienoin ja mieleen jäävin yksittäinen kuva elokuvasta on mielestäni viimeinen, lopetuskuva, jossa Carmillan muotokuva pikkuhiljaa degeneroituu kalpeaksi luurangoksi. Yksinkertainen mutta hieno efekti ja samalla erinomainen päätös hyvälle elokuvalle.
Kokonaisuutena Vampyyrit -eroottinen painajainen on mielestäni Hammerin parhaita teoksia ja parhaita vampyyrielokuvia yleensä. Ei mikään kaksinen taiteellinen elämys vaan lähinnä äärimmäisen viihdyttävää ja laskelmoitua laaturoskaa äärimmäisen viihdyttävän laaturoskan ystäville.
