Nyt on myönnettävä, että Raato ei tunne Woody Allenin leffoja, ei sitten yhtään. Jonkun banaanivaltio-kohelluksen olen joskus vuonna yksi ja kaksi katsonut, mutta eipä siitäkään ole mitään mieleen jäänyt. Noh, jostainhan se on aloitettava, joten miksei sitten vaikka tästä viimeisimmästä tapauksesta, Match Pointista.
Ok. Sen verran Allenin filmeistä tiedän, että Match Point ei ole sentyyppinen pläjäys, jollaisista ohjaaja/näyttelijä yleensä muistetaan. Kyseessä ei todellakaan ole komedia, eikä edes leppoisa ihmissuhdekuvaus, mutta ihmissuhdekuvaus kylläkin. Laantumatonta puhetulvaa on turha odotella, mutta oikein etsimällä hommasta voi löytää pieniä, erittäin mustia vitsejä, hyvin englantilaiseen tyyliin. Pläjäys kertoo nuoren, irlantilaislähtöisen, pelaamisen lopettaneen ja opettamaan alkaneen tennissankarin seikkailuista nyky-Lontoon yläluokan keskuudessa. Ukko pokaa itselleen harvinaisen mukavan ja söpön naisystävän, mutta toisaalta uuden vävyn uusi vaimokekin on varsin timmi pakkaus…
Match Pointia mainostettiin jossain myös trillerinä, mutta sekin on väärä sana. Kyseessä on ihmisluonnetta, intohimoa ja rakkautta käsittelevä draama, ja sellainen parhaasta päästä. Lopussa on toki jonkinlainen pieni jännitysmomenttikin mukaan sotkettu, ja tämä parantaa jo valmiiksi erinomaista filkkaa entisestään. Mutta eipäs mennä asioiden edelle.
Niin, eli siis. Allen kuljettaa synkkää ja raskasta tragediaansa hienosti eteenpäin alakuloisella ja ilottomalla kuvakielellään. Värimaailma on kellertävä ja syksyinen, näyttelijät eivät juuri hymyile, ja kuvat kertovat enemmän kuin sadatkaan sanat. Alusta alkaen tehdään selväksi, että henkilöiden taiteilu veitsenterällä ei voi päättyä kuin huonosti, ja katsojaa vasten kasvoille lyövää lopetusta Allen rakenteleekin pitkään, kunnes lopulta sitten räjähtää. Elokuvassa ei ole mukana mitään turhaa, jokainen sivuhenkilö on mukana tarkoituksella ja kaikki pienetkin teot johtavat lopuksi isompiin tekoihin. Paikoittain meininki vetää synkkyydessään vertoja jopa kotimaisille ”synkistelyraamoille,” mutta siinä, missä Härmässä asiat ratkotaan kossupullolla ja pirunmoisella riidalla/kirveellä, Allenin kuvaama Lontoon yläluokka on välistä turhauttavankin muodollista ja kohteliasta.
Kyseessä on siis vanhanaikainen, kuvaukseen, visuaaliseen ilmeeseen, sisältöön ja vahvoihin näyttelijöihin panostava teos, joka pistää ajattelemaan enemmän kuin tusina nk. perusleffaa. Match Point vaatii katsojaltaan paljon, mutta antaa saman määrän tuplana takaisin, ja teatterista elokuvannälkänsä tyydyttänyt katsoja pääsee lähtemään iloisin mielin, joskin kovasti ravisteltuna ja ehkä hieman vaivaantuneen olon saattelemana. Verkkokalvolle on piirtynyt lähtemättömästi joitain maalauksellisia, alakuloisia kuvia, mutta myös joitain hyvin karuja, pelkistettyjä otoksia. Karua, mutta kaunista.
