Ilon päiviä, surun päiviä saattaa mitaltaan vaikuttaa turhan pitkältä, mikäli kyseisestä leffasta ei ole tiedossa muuta kuin muutama perusfakta. Mutta Intiassahan ei olla eilisen elefantin poikia leffanteossa, joten joustavan rytmityksensä ansiosta ”pätkä” ei liiemmin katsojaa rasita.
Maansa suurensuurilla superstaroilla roolitettu raina pureutuu erään perheen sisäisiin probleemiin. On rikas mies (Bachchan), jolla on kaksi poikaa, Rohan alias Pulla (vanhempana es. Roshan) ja veljeään vanhempi Rahul (Khan/Khan) sekä miehen lempeä vaimo (Bhaduri). Arvovaltainen isäukko rakastaa poikiaan suuresti, kunnes Rahul eräänä päivänä ilmoittaa rakastuneensa makeiskaupan myyjän tyttäreen, Anjaliin (Kajol). Isä, joka on kuvitellut poikansa naivan luxusladyn kömpelön ja omapäisen namutytön sijasta, saa tietysti Kauhean Raivarin ja heittää vanhimman poikansa kedolle kuin kenttäwc:n. Ja takaisin ei ole tulemista. Niin saa alkunsa perhetragedia, jonka jälkiä ei yksi ihminen pysty korjaamaan.
Ilon päiviä, surun päiviä on alkumetreillään ehkä liiankin makea ja värikäs kokemus, sillä se tarjoaa laulua ja tanssia sekä reipasta ylinäyttelemistäkin kuin mummo puuroa. Mutta koska elokuva kertoo nimensä mukaisesti myös ikävämmistä tilanteista, se puoli tasaa kokonaisuutta kummasti. Kun taivas alkaa tummua leffan keskeisten henkilöiden yllä, pohjoismaiselle katsojalle kontekstista irrallaan ylilyöviltä kuulostavat repliikit (”Älä anna minulle milloinkaan anteeksi, isä!”) ovatkin siis sopivassa kontrastissa riehakkaan juhlimisen ja mm. Egyptin pyramidien lomassa tehtyjen tanssikuvioiden kanssa. Tosin on tietysti katsojan luonteesta kiinni, paljonko jaksaa niellä hattaranhötöä kunnes päästään pikkusuolaisiin asti.
Monista Bollywood-musikaaleista Ilon päiviä, surun päiviä vaikuttaa olevan länsimaissakin niitä tunnetuimpia. Kotimaassaan elokuvalla on ollut tietysti huima suosio; esiintyyhän rainan veljeshahmoina kaksi maansa kuumimman miestähden paikasta kisaavaa komistusta. Leffan näyttelijöiden taidot yltävät kaikesta huolimatta muuhunkin kuin poseeraukseen. Tanssinumerot viedään läpi rautaisella ammattitaidolla ja musiikki kuulostaa hyvältä – vaikka mitään erikoisia hittejä Ilon päiviä, surun päiviä ei esittelekään. Pääasiassa filkka etenee monikymmenvuotisten perinteiden mukaan, jopa niin tarkasti, että elokuva voisi paria nykyajan tuulahdusta (nuoret omapäiset naiset, internet-kahvila, kännykät) tapahtua vaikka parikymmentä vuotta sitten. Paatoksesta ja vanhanaikaisuudesta huolimatta – sympaattinen tekele.
