Ingmar Bergmanin kuulu Usko-trilogia päättyy Hiljaisuuteen, mihinpä muuhun. Aiemmista osista tuttuun tyyliin homma etenee minimalistisesti ja kuoleman varjojen läsnä ollessa.
Hiljaisuus vedetään läpi käytännössä kahdella keskushahmolla. Sisarukset Ester ja Anna koettelevat vuoronperään toistensa luonnetta. Heidän entiset, ilmeisesti kovin läheisetkin välit ovat viilenneet ajan myötä, mutta kuolemansairas Ester roikkuu silti epätoivoisesti pikkusiskossaan kiinni. Anna sen sijaan yrittää pyristellä irti otteesta – tuskin edes tietämättä miksi. Se seikka, että Ester on kuuluisa kirjallisuuden kääntäjä, luo lisäpontta yhtenä pääteemana olevalle tunteiden tulkitsemisen ja omalle kielelle kääntämisen vaikeudelle.
Psykologisesti Bergman peilailee lukuisia kysymyksiä seksuaalisuudesta, kuolemanpelosta, lähimmäisenkaipuusta ja virittelee piilevän jännitteensä matelevan dialogin keinoin. Vähänkään väsyneessä mielentilassa tai ns. perusviihdettä etsiessä tämä seikka on lähes kuolettava elokuvalle. Seitsemännen sinetin jykevyyttä tai lähes silmät päästä pullauttavia yksittäisiä voimakohtauksia ei ole. On vain outo seisahtunut tunnelma, josta tunne on paikoin revittävä irti.
Myönnetään, että Hiljaisuus on monella tapaa enemmänkin kuin elokuva. Yksi trilogian kolmesta vuoropuhelusta äänettömälle Jumalalle. Silti, tai ehkä juuri siksi, sen katseleminen on kovin painostava ja väsynyt kokemus, irtaantuminen tutusta ja turvallisesta. Silti joku muu varmasti löytää myös tarttumapinta-alan vakavien teemojen esitystavasta.
PS. Huvittavaa kyllä, mukana oleva hyvin vähä vilauttelu teki aikoinaan leffasta Bergman-leffan mittapuulla jopa kassahitin. Pornografian nimissä on hyvä myydä, niinhän se menee.
