Simänkääntäjä vaikutti ennakkoon mielenkiintoiselta tapaukselta. Joskus nuorempana on tullut luettua Taika Jimejä sun muuta ja taikuriaiheet on kiinnostaneet kovastikin. Mihinpä nuo asiat katoaisi, pojat on aina poikia. Lisäksi pääosassa nähtävä Edward Norton on tähdittänyt useita huippuleffoja viimeaikoina. Ennakko-odotukset olivat siis korkealla.
Leffan 1800-1900 luvun Wienin tunnelma imaisee mukaansa vaikka keski-eurooppalaiset historialliset pukuleikit on puuduttaneet jo ajat sitten tämän katsojan. Tässä olikin yksi kompastuskivi joka leffan oli ylitettävä itsestään ja huomaamatta. Näin kävi ja onneksi kyse onkin jostain ihan muusta. Mystisen kokonaisuuden punainen lanka on rakkaustarina ja jopa vahvemmin tulkittuna, ikuinen rakkaus. Eri yhteiskuntaluokkaa olleet nuoret eivät saaneet toisiaan, mutta kohtaavat nyt 15 vuotta myöhemmin eri tilanteessa. Silmänkääntäjä-Eisenheim (Norton) joutuu taistelemaan nuoruuden rakastetustaan pahiskruununprinssi Leopoldin (Sewell) kanssa. Taistelu rakkaudesta saa erikoisia ulottuvuuksia.
Tässä on kyllä yksi loistavimpia draamajohdannaisia leffoja mitä on tullut pitkään aikaan nähtyä. Käsikirjoitus toimii ja hieno musiikki korostaa mysteeristä tummanpuhuvaa tarinaa. Rakkaustarina riipii välillä todella syvältä ja leffan taikuruutta ei ajattele erikoistehosteina vaan hienoina ja häkellyttävinä taikatemppuina. Päänäyttelijät onnistuvat rooleissaan ihan nappiin. Erityismaininnan ansaitsee Paul Giamatti korruptoituneena poliisitarkastaja Uhlina, joka toimii kruununprinssin (Sewell) käskyläisenä, mutta omaa kuitenkin orastavan selkärangan ja painii moraalinsa kanssa.
Silmänkääntäjästä ei kannata paljastaa paljoa. Sen voi sanoa että leffa on surullinen ja synkkämielinen, mutta lopussa palkitaan se joka uskoo taikuuteen. Katsoja voi kävellä hymyssä suin ulos leffateatterista. Kuinka tämä sitten on mahdollista, se kannattaa tarkistaa itse. En keksi leffasta yhtään ainoaa asiaa joka voisi tiputtaa pisteitä pois täydestä potista. Viihdyin.
