“Jos ehdin mutkaan ennen autoa, Manech palaa sodasta elävänä takaisin…”
Rima oli korkealla, ehdottomasti. Lähes kaikki Amelien sulokasta karkkitaivasta maistelleet ovat saaneet odottaa ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja näyttelijä Audrey Tautoun seuraavalta projektilta paljon. Pitkät kihlajaiset ei silti ole lainkaan kuin edeltäjänsä, vaikka yhtäläisyyksiä elokuvilta löytyykin paljon. Visuaalinen kekseliäisyys ja ihanan vinksahtaneet yksityiskohdat viihdyttävät katsojaa yhä, mutta kyseessä on Amelieta juonipainotteisempi, raskaampi – ja venytetympi elokuva.
Japrisot’n bestselleriin pohjautuva tarina kertoo viidestä tuomitusta ranskalaisssotilaasta, jotka katoavat ei-kenenkään-maalle ensimmäisessä maailmansodassa. Yhden näistä, Manechin (Ulliel) mielitietty Mathilde (Tautou) saa suruviestin, muttei usko Manechin kuolleen. Jos niin olisi, Mathilde tuntisi sen sydämessään. Hän lähtee selvittämään sotilaiden kohtaloa ja törmää oman etsintänsä ohella useaan muuhunkin kaihoisaan juttuun.
Jeunet’n seikkailun suurimmaksi haittapuoleksi osoittautuu sen yli kaksituntinen kesto. Mysteerin mutkitellessa itseään auki on tarkkaavaisenkin katsojan mielenkiinto vaarassa herpaantua, vaikka toisaalta juuri sama, äärimmäisen turhauttava etsintä korostaa hienosti Mathilden sinnikästä uskoa parempaan.
Pitkät kihlajaiset on tarkalla kädellä tehty, sokeroitu muttei kuitenkaan läpinäkyvän imelä elokuva… toivosta. Pääroolissa nähtävä Audrey Tautou nousee leffan värikkäistä sivuhahmoista huolimatta ehdottomasti kantavaksi voimaksi, jonka voimakasta tulkintaa Jeunet’n satumainen väripaletti ja Angelo Badalamentin kaunis jousimusiikki siivittävät upeasti eteenpäin. Kokonaisuus on hillitty, mutta viimeisen päälle hiottu laatutekele, jonka hahmoissa on harvinaisen paljon syvyyttä.
Vaikkei elokuva kestä välttämättä kovin montaa katselukertaa, se takoo katsojansa verkkokalvolle monta sykähdyttävää kohtausta pitkäksi aikaa. Leffaa on sulateltava rauhallisesti, nenäliinoja säästelemättä.
