Streng ei ehkä huku massaan, mutta tämä dokumentti kyllä.

22.7.2010 18:55

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Magneettimies
Valmistusvuosi:2009
Pituus:78 min

Pekka Streng (1948 – 1975) oli muusikko, jonka lyhyen elinajan hedelminä ehti syntyä vain pari levyä. Siitä huolimatta Pekka Streng on nimi, joka on vaikuttanut moneen muuhun suomalaiseen vielä kauan kuolemansa jälkeenkin. Syöpä vei miehen, mutta ei musiikkia.

Magneettimiehen kuolema. Kesämaa. Unen maa. Dokumenttielokuva Magneettimies käy läpi Strengin elämän ja tuotannon kronologisesti monen Strengin tunteneen (mm. musiikkimies Atte Blom sekä Strengin oma isä ja poika) haastatteluin. Ääneen pääsee myös pari henkilöä, joiden suhde Strengiin on puhtaasti ihailijapohjainen. Kaikki henkilöt on kuvattu omissa ympäristöissään. Puhetta halkovat otteet Strengin lauluista sekä ”Strengin” (Olavi Uusivirta) lukemat kirjeet ystävilleen. Kuvamateriaaliin kuuluu taas odotetusti myös valokuvia Strengin ajalta. Viimeinen Streng-albumi, postuumisti julkaistu Unen maa (2009), on dokumentissa vasta työn alla. Strengin jo aikuinen Joonia-poika nähdään studiolla seuraamassa, kun musiikin ammattilaiset kokoavat Pekka Strengin jälkeen jääneitä kotinauhoituksia myytävään muotoon. Mihinkään Streng-albumiin ei kuitenkaan kajota dokumentissa kovin syvällisesti.

Dokumentintekijä Arto Halonen ei ole pyrkinyt luomaan lajityypin rajoja rikkovaa teosta. Hyvä niin, sillä katsoja ei ainakaan joudu kummasti vaivaamaan päätään tällaisen dokumentin kohdalla. Toisaalta Magneettimiehelle käy näin toisin kuin Pekka Strengin tuotannolle – se hukkuu massaan, eikä Strengiä tuntematon katsoja ehkä tallaisesta dokumentista saa kimmoketta ryhtyä koluamaan taiteilijan tuotantoa. Haastatteluissa kaihertaa eniten niiden antajien kritiikittömyys. Joko Halonen on leikannut kritiikin pois tai sitä ei ole edes ollut. Niinpä Strengistä kasvaa tämän elokuvan myötä sellainen kuva, että muiden mielestä kaikki hänen juttunsa olivat ja ovat kivoja. Lisäksi ihmisenä Streng vaikuttaa henkilöltä, joka kapinoidessaan yksiuloteisuutta vastaan muuttui samalla itse yksiulotteiseksi. Siinä mielessä tunsin ainakin itse Magneettimiehen ensi kertaa katsoessani tulleeni petetyksi. Streng ei ollutkaan sitä, mitä hänen lyriikkansa ehkä antoivat ymmärtää. Kaunis heleä perhonen lentää kukasta kukkaan, mutta ei sitten olekaan muuta kuin kaunis heleä perhonen lentämässä kukasta kukkaan.

Jos Halonen välttääkin tuomasta esiin mitään suoraa kritiikkiä Strengiä tai tämän tuotantoa kohtaan, hän toimii vähän kuin luontokuvaajan tavoin, ja esittelee kaikkien iloksi ja sivistykseksi, kuinka Pekka Streng syntyi, eli ja kuoli. Se voisi olla hyvinkin mielenkiintoista, mikäli Halonen pääsisi haastateltaviensa kautta aiheeseensa kuin kaniinina kaninkoloon. Nyt näin ei käy, vaan käteen jää pelkästään kaninkolon rakenteiden esittely, sekä kourallinen koloon tippuneita turisteja, jotka eivät oikein osaa kertoa, mikä tuosta kaniinista teki niin kiehtovan, että sitä oli ja on pakko seurata. Saamme kuulla, kuinka Strengin ajatukset ovat jollekin mm. kirkkaita, mutta sen pitemmälle ei asiassa päästä edes ammatikseen opettajana työskenteltävän haastateltavan kautta. Pikemminkin eksytään pöpelikköön kiertämään kehää.

Viime kädessä Magneettimiehestä jää katsojalle ristiriitainen fiilis. Dokumentin loputtua olo on kuin perämutkan kansanopiston kesäisellä sienestys- ja nypläyskurssilla olisi käynyt; jossain mielessä maailmansa tuntee avartuneen, muttei tuon avartumisen luonteesta voi olla täysin varma.

Arvosteltu: 22.07.2010

Lisää luettavaa