Oliver Stone on palannut: mies on tehnyt parhaan elokuvansa yli vuosikymmeneen. Aivan Nixonin ja JFK:n kunnian päivien tasolle ei nousta, mutta W. on yllättävä ja mielenkiintoinen elokuva, yksi vuoden parhaista. Stone ottaa mikroskooppinsa alle yhden länsimaisen yhteiskunnan Bete Noiren, Amerikan Yhdysvaltain 43. Presidentin, George W. Bushin, tuttavien kesken Tuplaveen. Kyseessä on siis elämänkertaelokuva teksasilaisesta poliitikosta, joka päätyi nuoruuden hulivilipäivien, uskonnollisen kääntymyksen ja alkoholismin jälkeen asuttamaan osoitetta 1600 Pennsylvania Avenue.
Tyyliltään W. on yksioikoisempi kuin Stonen aikaisemmat presidenttieepokset, mutta ratkaisu on perusteltu, sillä Bushin hahmosta puuttuu Richard Nixonin shakespearilainen tragedia ja jylhyys sekä Kennedyä ympäröivä mystiikka ja majesteetillisuus. Periamerikkalainen cowboy-hahmo on saanut ympärilleen sangen hampurilaisenhajuisen, Americana-henkeä uhkuvan elokuvan ja hyvä niin. Monilla tavoin Tuplaveen hahmoon henkilöityvätkin amerikkalaisuuden kliseisimmät negatiiviset puolet: kunnianhimo, itsepäisyys, välinpitämättömyys, raha ja valta. Punalippua intohimoisesti liehuttava Stone ei kuitenkaan ole lähtenyt tekemään sen enempää pilkkalaulua kuin syytekirjelmääkään, ne hän on jättänyt Michael Mooren ja kaytännöllisesti katsoen koko muun Läntisen maailman viihdeteollisuuden harteille. Sen sijaan W. on, yllättävää kyllä, rehellinen ja empaattinenkin luonnekuva maailman ehkä vihatuimmasta miehestä. Stonen elokuvan Bush ei ole paha eikä tyhmä, vain väärä mies hommaansa. Ja se on näissä oloissa melkeinpä radikaali väittämä, täysin ohjaajansa maineen arvoinen.
Salskea Josh Brolin tuntuu ensinäkemältä oudolta valinnalta rooliin, mutta päästäessä Bushin nuoruuden hurjasteluihin Stonen valinnan syyt selkiytyvät. Nuoruutensa päämäärättömasti harhaileva juoppo naistennaurattaja voi olla hankala roolihahmo yleisön mielenkiinnon kannalta, mutta Brolinissa on aitoa elokuvatähden karismaa, joka tekee nuoren miehen edesottamuksista mielenkiintoisia ja osin ymmärrettäviäkin. Politiikka ei junioria kiinnosta, vaikka se muulla perheellä tuntuu olevan jo äidinmaidossa saatu. Etäinen ja omalla urallaan kunnianhimoinen isä lataa toiveensa ja odotuksensa pikkuveli Jebiin ja haukkuu Tuplaveen pataluhaksi harva se päivä.
Pikkuhiljaa Bushin elämä löytää suuntansa, vaikka liiketoimet eivät oikein ota onnistuakseen. Poliittinen urakin käynnistyy yskähdellen. Onneksi vierelle löytyy ihanainen vaimo Laura (Elizabeth Banks) ja kylkeen liimautuu iilimadon lailla nuori poliittinen strategisti nimeltä Karl Rove, (Toby Jones) jonka veitsenterävää älyä ja uskomatonta häikäilemättömyyttä nouseva poliitikko tulee vielä tarvitsemaan. Täytettyään neljäkymmentä Bush ottaa itseään niskasta kiinni ja raitistuu. Hän löytää tukea myös Jeesuksesta, kokee hengellisen uudestisyntymisen ja luo suhteet kristilliseen oikeistoon. Stone kuvaa tätä kääntymisprosessia rehellisesti ja vailla ironian häivääkään. Hyvä niin, sillä tämä ajanjakso Bushin elämässä palaa kummitelemaan päästäessä presidenttikautta kuvaaviin jaksoihin.
Stonen elokuva kääntää periamerikkalaisen menestystarinan herkullisesti pääalaelleen. Yleensähän jenkkielokuvissa raitistuminen ja Taivaan Isän löytäminen johtavat maineeseen ja kunniaan, ja hetken aikaa siltä näyttääkin. Mutta tällä kertaa seurauksena onkin katastrofi nimeltä Irakin sota. Asiastaan ja oikeutuksestaa varma Bush marssii Bagdadiin vain huomatakseen, että kaivatut ja etsityt joukkotuhoaseet jäävät löytymättä, eikä poikansa sotaan lähettävä kansa pitemmän lämpene sotareissulle muutenkaan.
Elokuvan parhaassa kohtauksessa varapresidentti Dick Cheneytä esittävä ilmiömäinen Richard Dreyfuss pääsee latomaan pöytään koko neokonservatiivisen ajattelutavan perustan: ennaltaehkäisevän iskun potentiaalisia vihollisia vastaan ja resurssien (kuten öljyn) riistämisen heidän käsistään. Kohtaus on dramaattinen, kylmäävä ja teatraalisuudestaan huolimatta uskottava. Todennäköisesti vastaavaa ei presidentin bunkkerissa koskaan tapahtunut juuri kuvatulla tavalla. Perusviesti on kuitenkin todellinen: neokonservatiivit eivät koskaan ole peitelleet tätä perusajatustaan ja Stonella on täysi oikeus, jopa velvollisuus, esittää se elokuvansa puitteissa.
Bushin kabinetti kuvataan kokoelmana hännystelijöitä ja jees-miehiä. Järjen ja maltillisuuden äänenä toimii vain Colin Powell (Jeffrey Wright) joka joutuu hänkin taipumaan sotaintoilijoiden tahtoon. Elokuvan hilpeimmän roolin tekee Scott Glenn omissa maailmoissaan haihattelevana, älyttömyyksiä laukovana Donald Rumsfeldina. Myös Ellen Burstyn varastaa muutaman kohtauksen isä-Bushin huushollia pirttihirmun elkein johtavana Barbara Bushina. Katsokaapa vanhan rouvan koirankoulutustapoja! James Cromwell Bush vanhempana ei juuri muistuta esikuvaansa, mutta näyttelee koskettavasti vanhempaa valtiomiestä, joka joutuu seuraamaan ompäisen poikansa toilailuja ensin Teksasin Midlandissa ja sitten Washington DC:ssä.
Täysin metsään menee oikeastaan vain nuori ja nätti Thandie Newton presidentin neuvonantaja/ulkoministeri Condoleezza Ricena. Hänet on kyllä meikattu kiitettävästi esikuvansa näköiseksi, mutta itse näyttelijäsuoritus jää myötähäpeää synnyttäväksi patsasteluksi ja honottavalla äänella puhumiseksi. Muutoin näyttelijätyö on, kuten Stonen elokuvissa yleensäkin, kauttualtaan hienoa.
Elokuvan rakenne on hajanainen, ohjaaja hyppii aikakaudesta toiseen, esitellen vuorotellen Bushin nuoruutta ja hänen myöhempää päätöstään lähteä sotaan Irakia vastaan. Valinta on enimmäkseen onnistunut, tosin 2000-luvulle sijoittuvia edesottamuksia olisi seurannut mielellään enemmänkin. Nyt kuvaamatta jäävät niin 9/11 (josta kyllä ahkerasti elokuvan mittaan puhutaan) kuin hurrikaani Katrinakin. Toisaalta keskittyminen Irakiin selkeyttää elokuvan teemoja ja antaa Bushin luonteenkuvaukselle tilaa kasvaa.
Elokuvan kantava voima on ennen kaikkea Josh Brolin, joka tekee rehevän kokovartaloroolin miehenä, jonka vaiheet tunnetaan hyvin ja jonka naamataulu paistaa telkkarista ainakin parikymmentä kertaa päivässä. Näyttelijä tuo Bushiin inhmillisiä vivahteita ja lämpöä, jopa siinä määrin että presidentin kanssa voisi mielellään lähteä vaikka kaljalle elokuvan päätteeksi. Antakaa miehelle Oscar.
