Lähes jokainen Stephen Kingin teoksista sisältää auto-onnettomuuden sekä raskaan, niskoja lakoon painavan menneisyyden kuorman. Dolores Claibornen elokuvasovitus jättää auto-onnettomuudet dialogitasolle, mutta vuosien takaista taakkaa onkin kannettavaksi sitä enemmän.
Dolores Claiborne on niin perus-ei-yliluonnollista-Kingiä kuin vain voi olla. Armageddonin käsikirjoittajana paremmin tunnetun Tony Gilroyn versio esittää kaiken hyvin hitaasti ja suruisan mahtipontisesti, vaikka itse aines ei ole megaspektaakkeleiden kuten Vihreä maili tai Avain pakoon tasoista. Nyt tuloksena nähdään jokseenkin ennalta-arvattava draamatrilleri, jossa vanhenemisen pelon teemoilla sentään pelaillaan onnistuneesti (”I hate the smell of being old!”).
Dolores Claiborne elää pitkälti näyttelijöiden varassa. Jo aiemmin King-adaptaatiosta (Misery) Oscarinsa napannut Kathy Bates on onnistuneesti itse Dolores, menneisyyden ja työvuosien runtelema nainen, jonka elämä menee mullin mallin murhasyytteen vuoksi. Jennifer Jason Leigh tasapainoilee perinteikkään hyvän Leigh-suorituksen pulloon helposti turvautuvana Claibornen tyttärenä, ja Judy Parfitt täydentää naisenergialatauksen vanharouva Donovanina. Kun vielä David Strathairn (Good Night, and Good Luck, L.A. Confidential) intoutuu roolissaan varsinaiseksi ureapään ruumiillistumaksi ja John C. Reilly on kuvioissa mukana, niin mitäpä sitä castingia moittimaan.
Oli näyttelijätyö miten hyvää tahansa, ei 132 minuutin kestoa voi ymmärtää. Ei varsinkaan suhteutettuna siihen, että dramatiikkaa sisältäviä ja keskeisiä tapahtumia on vain pari. Gilroy ei osaa tiivistää tekstiään (sitä ei monesti osaa myöskään King, mutta Kingin kirjoissa sanailu on voimakeino, toisin kuin nyt), eikä Taylor Hackfordin ohjaus kanna jaarittelua mihinkään unohtumattomiin mittoihin – muutama onnistunut siirtymä nykyisestä takaumaan sentään paikkaa tasapaksuutta. Ei ole mitään tekijää, jolla Dolores Claiborne nousisi muiden King-henkisten lapsuusmuisteloiden yläpuolelle.
