Ja niin siinä sitten kävi, että Stalin nousi valtaan ja alkoi 30-luvun alusta muovata uutta uljasta Neuvostoliittoa aina vain enemmän ja enemmän itsensä näköiseksi, mikä toisaalta tarkoitti maan nopeaa teollistumista, mutta myös miljoonien armotonta joukkotuhoa työväen paratiisin uutuuttaan kiiltelevissä kuolemantehtaissa. Dziga Vertoville ja muille entisille huippuohjaajille neuvostokansojen isän rakastava ote tarkoitti lähinnä tiukkenevaa sensuuria ja kovenevaa kontrollia. Lullabyn aikaan Vertovilla oli ilmeisesti vielä karvan verran sananvaltaa työnsä suhteen, joten tätä on yleisesti tapana pitää viimeisenä ”aitona” Dvertovina, mutta…
Lullaby on ylistyslaulu Stalinin johtaman Neuvostoliiton erinomaisuudelle ja Isä Aurinkoisen neroudelle. Käytännössä tämä tarkoittaa kohtauskaupalla katsojan eteen taiottuja kuvia kauniista ja terveistä lapsista, onnellisesti kansakunnan johtajan kunniaksi marssivista ja laulavista ihmisistä, lentokoneista, tankeista sekä Stalinin sumeilemattomasta henkilöpalvonnasta. Mitään Vertovin aiempien elokuvien upeita kikkoja tässä ei nähdä sen enempää kuin miehen rakastamaa totuuttakaan. Koko Lullaby on pelkkää äärimmäisen falskia ja ällöttävää propagandaa ilman yritystäkään esittää asiaa minään muuna kuin mitä se on. Mitään sen merkityksellisempää sisältöä tässä ei sitten olekaan.
Yksi kohtaus tässä tosin nauratti ainakin itseäni tahattomasti ääneen: Yhdessä kohtaa kaikkien pikku pilttien ystävänä esiintyvä velmusti virnuileva Stalin kirjoittaa jotain lapulle ja ojentaa sen sitten vieressään seisovalle iloisesti hymyilevälle pikkulapselle. Ensimmäisenä tästä tuli mieleen ”kaikkien lasten bestis” kirjoittamassa karkotus- ja teloitusmääräystä tuon irvistelevän pikku äpärän vanhemmista, ja heti elokuvan päätteeksi kameroiden poistuttua koko iloisen perheen tie viekin sitten kerralla gulagiin! Lolzzz!1
Vaikka Dziga Vertov tämän jälkeen satunnaisia elokuvia vielä sattuikin ohjaamaan, taitaa Lullaby olla kaikkein sopivin sauma lopettaa miehen tuotannon arvosteleminen. Hommahan meni tästä eteenpäin siten, että Vertovilta riistettiin vähäisetkin vapaudet töidensä suhteen, ja käytännössä koko lopputuotanto onkin lähinnä Stalinin talutusnuorassa palvelleiden komissaarien valvonnassa tuotettua liukuhihnamaista propagandaa ilman himpunkaan vertaa Vertovin aiempien elokuvien persoonallisuudesta tai teknisestä taituruudesta. Niissä ei yksinkertaisesti ole mitään nähtävää.
