Ihmisillä on usein ennakkoluuloja elokuvista. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä kukaan ei voi toivottaa avosylin vastaan jokaista leffaa, joka sattuu silmään televisiossa, kaupan hyllyllä tai elokuvateatterin mainoksissa. Siihen ei riitä raha, saati sitten aika. Siksi täytyykin olla tiettyjä oletettuja totuuksia, joilla huonot elokuvat karsitaan ennaltaehkäisevästi. Jos kuulee leffasta, joka on toteutettu halvasti, ilman järkevää juonta ja parhaimmillaan siedettävillä näyttelijöillä, jättää sen helposti omaan arvoonsa. Sellaiseen ei kannata tuhlata rajallisia käteisvaroja, saati sitten alati hupenevaa elinaikaa.
Lähes hämmentävän monimuotoisen nimipolitiikan kehittänyt Zombie Flesh-Eaters on toteutettu halvasti, ilman järkevää juonta ja parhaimmillaan siedettävillä näyttelijöillä. Tämän lisäksi suurin syy sen olemassaoloon on George Romeron loistavan Dawn Of The Deadin menestys (minkä vuoksi Zombie Flesh-Eaters tunnetaankin alkuperäisnimellä Zombi 2, Dawn Of The Dead julkaistiin nimellä Zombi Italiassa, jossa siis Romeron teoksesta todellisuudessa täysin riippumaton Zombie Flesh-Eaters valmistui). Kuka tahansa tunnistaa rahastusleffan katkeran katkun ja kiertää Zombie Flesh-Eatersin mahdollisimman kaukaa. Ikävä kyllä samalla tulee tehtyä paha virhe, sillä splatter-jumala Lucio Fulcin menestysteos ei ole millään tavalla sitä, miltä se päälle päin näyttää.
Elokuvassa on kieltämättä juoni, vaikka sitä ei jaksaisi huomioidakaan. Autioitunut vene lipuu kohti New Yorkin rannikkoa, mikä herättää rannikkovartioston huomion. Veneestä tulee pian rikospaikka, kun tilannetta tutkimaan tulleiden kahden vartijan kimppuun hyökkää veneen uumenissa piileskellyt mies, jossa näyttäisi päälle päin katsottuna olevan jotain mätää. Toinen vartijoista kohtaa verisen loppunsa, mutta toinen onnistuu eliminoimaan uhan, ainakin toistaiseksi.
Erikoinen tapaus herättää lehdistön huomion, mutta myös eräs nainen tuntuu olevan kiinnostunut veneestä. Kun paikan päälle saapunut lehtimies ja kyseinen nainen tapaavat, selviää että vene on kotoisin trooppiselta saarelta, jossa naisen isä on tehnyt tieteellistä tutkimusta. Naista on autettava hädässä, joten lehtimies päättää hoitaa uuden ystävättärensä lomailevan pariskunnan kyydillä tuolle saarelle. Samallahan saattaisi löytää jotain jutun juurtakin. Sitä kieltämättä kyllä löytyykin, sillä saarella onkin sitä mätää enemmän kuin yhteen veneeseen mahtuisikaan.
On syytä korostaa, että kaksi edellistä kappaletta olivat hirvittävää tuhlausta. Elokuvan juoni on nimittäin paitsi huono, myös täysin tarpeeton. Itse asiassa se on niin nerokkaan yhdentekevä, että on lähes väärin sanoa sitä huonoksi. Se on täysin yhteydestään irrotettuna heikko, mutta Lucio Fulci tekeekin melkoisen saavutuksen hyödyntäessään tätä ominaisuutta. Zombie Flesh-Eaters ei nimittäin olisi yhtä hyvä elokuva paremmalla juonella.
Omituiset väitteet saavat hieman valotusta, kun selvitetään, mikä elokuvassa on sitten hyvää. Hyvää on se, mikä on kauhuelokuvalle äärimmäisen tärkeää: tunnelma. Lucio Fulci ei nimittäin päästäkään katsojaansa vähällä, kuten yleensä kauhuelokuvissa tavataan tehdä. Fulci ei anna kenellekään mahdollisuutta paeta juonen tuijotteluun. Katsojan on pakko keskittyä elokuvan painostavaan, suorastaan häiritsevään tunnelmaan. Äärimmäisen väkivaltaiset tappokohtaukset ovat paitsi todella näyttäviä ja taidokkaasti kuvattuja, myös niin tuskallisen järjettömiä, ettei kukaan voi tuudittautua siihen uskoon, että tietää, mistä on kyse. Miten kukaan voisikaan ymmärtää, mitä on tapahtumassa, kun tuntemattomalla trooppisella saarella kävelee mätäneviä ruumiita, jotka syövät ihmislihaa?
Elokuva ottaa melkoisen riskin, sillä meilläpäin juonetonta splatteria sanotaan roskaleffaksi. Zombie Flesh-Eaters ei kuitenkaan jätä mitään puolitiehen. Se ei ole niin huonoa, että se muuttuisi hyväksi, sillä Fulci on saanut elokuvaan sitä, mitä camp-leffoissa ei ole: tyyliä. Äkäiset zoomaukset väkivaltaisissa otoksissa ja muutenkin kursailematon kameratyöskentely ovat yksinkertaisesti niin taidokkaasti toteutettuja, ettei niitä voi sanoa halvoiksi, vaikka sitä ne periaatteessa ovatkin. Myöskään elävien kuolleiden maskeerauksessa ei ole jätetty mitään sattuman varaan, jolloin kameran edessä hoipertelevat raadot todella tuntuvat vaarallisilta ja uhkaavilta, eikä yksikään katsoja varmasti tule unohtamaan kohtausta, jossa monien satojen vuosien ikäiset ruumiit nousevat haudoistaan.
Zombie Flesh-Eaters ei missään nimessä ole elokuva, johon voisi suhtautua objektiivisesti. Monet elokuvaklassikot niittävät täsmälleen samoja arvosanoja kaikkialla, mutta Zombie Flesh-Eatersille mikä tahansa arvosana yhdestä viiteen tähteen on oikea. Juonettomuus sulkee monia ovia, mutta osaavan ihmisen käsissä se avaa vähintään yhtä monta uutta ovea. Fulcin käsissä se avasi oven painostavaan tunnelmaan sekä aitoon kauhun tunteeseen. Siksi Zombie Flesh-Eaters onkin kenties elokuvahistorian ahdistavin kuvaus elävien kuolleiden valtaannoususta, eikä tuo tunnelma hellitä edes lopussa, jossa näemme kaikessa karuudessaan kenties yhden hienoimmista ja jollain sairaalla tavalla kauneimmista elokuvalopetuksista ikinä.
Zombie Flesh-Eaters on kokemus. Se, onko se negatiivinen vai positiivinen kokemus, riippuu katsojan avomielisyydestä, sekä tietysti ensisijaisesti henkilökohtaisista mieltymyksistä. Mutta kokemus Zombie Flesh-Eaters silti on.
nimimerkki: Aleksanteri
