Tuntemattomia ovat jumalten tiet. Miguelin ja Tulion tiet kuitenkin vievät Espanjasta myyttiseen El Doradoon, kadonneeseen kultaiseen kaupunkiin. Tarina alkaa huijarikaksikon putsatessa merimiehiä rahoistaan. Yksi romminkäryisistä ukoista vetäisee taskustaan kartan tarujen kultalaan, ja kuin kohtalon oikusta kaksi veijaria onnistuvat voittamaan paperinpalan haltuunsa – rehellisesti. El Doradossa viranomaisia ja Cortesin vihaa pakoileva kaksikko saakin juhlavan vastaanoton, muinainen ennustus nimittäin kertoo kahdesta lännestä saapuvasta jumalasta. Kultalan väki ei vain tiedä, että kansansa keskuuteen saapunut jumalduo onkin pohjimmiltaan vain helpon rahan perässä.
Tie El Doradoon perustuu känkkäränkkä Jeffrey Katzenbergin ideaan Hernan Cortesista ja azteekkien sivilisaation tuhosta kertovasta eepoksesta, Egyptin prinssin sisarelokuvasta. El Doradon käsikirjoituksen ensimmäisen vedoksen tiedetäänkin olleen tyyliltään huomattavasti lopullista versiota ryppyotsaisempi: Alkujaan Miguelia olisi alettu palvoa jumalana tämän kuoltua ja palattua kuin ihmeen kautta elävien kirjoihin. Samaisessa versiossa tarinan romantiikka olisi viety pidemmälle, ja kliimaksissa Cortesin johtamat joukot olisivat marssineet Tenochtitlaniin tarinan pääkolmikon paetessa lähestyvää tuhoa. Mitä luultavimmin tarinan alkuperäiskansan kohtalona olisi ollut elämää suurempi tragedia espanjalaisten valloittajien käsissä.
Yllä kuvailtu versio ei kuitenkaan koskaan realisoitunut sellaisenaan: kahden vakavahkon elokuvan jälkeen Jeffrey Katzenberg nimittäin päättikin kääntää El Doradon kurssia vähemmän kyyneliä vuodattavaan veijarikomediaan ja musikaaliin. Ja hyvä musikaali El Doradosta kuoriutuikin, pestattiinhan musiikkeja lauluineen kirjoittamaan Leijonakuninkaasta tuttu trio Hans Zimmer, Elton John ja Tim Rice. Hauskojen rallatusten ja värikkään animaation yhdistelmä lähenteleekin kokemuksena hypnoottista euforiaa, vaikka Kevin Kline ja Kenneth Branagh eivät luonnostaan kaksisia kultakurkkuja olekaan. Tarujen El Doradossa kuvat laulavat ihmisiä äänekkäämmin.
Itse asiassa Tie Eldoradoon näyttää niinkin hyvältä, että olen kuullut elokuvaa jopa moitittavan liian ”täydellisestä” ulkoasusta. Näihin aikoihin klassinen animaatio eli kliimaksiaan, ja taiteenlajin tekniikat olikin hiottu äärimmäisyyksiin. DreamWorksin päättäjillä oli vielä viisautta erottautua massasta suosimalla kirkkaita värejä ja pirteää seikkailua kaikenlaisen yrmistelyn ja prinsessasatujen sijaan. Ja hauska El Dorado nimenomaan onkin: Luihun pääkaksikon juonittelussa riittää pilkettä silmäkulmassa, ja periaatteessa oikeilla teillä olevan pääroiston ironinen tuho kahdesti omaan ansaansa pistää aina hekotuttamaan. Miettikääpä vielä tätä: huijarikaksikko saa lopussa ansaitsemansa, muttei koskaan jää kliseisesti valheesta kiinni tai ala koettelemaan ystävyyttään pientä väittelyä pidemmälle.
DreamWorksin vaikea kolmas elokuva julkaistiin aikana, jolloin suoraan videolle pylläytetyt halpisanimaatiot sekä japanilaiset animet alkoivat jo vallata elintilaa vanhan liiton Hollywood-spektaakkeleilta. Tie El Doradoon floppasikin rapakon takana pahemman kerran, enkä toisaalta muista ilmestymisaikaan kuulleenikaan koko leffasta. Ehkä Katzenberg tavoilleen uskollisesti saksi markkinoinnista Amerikan fiaskon jälkeen, ja siten potentiaalinenkin yleisö jätettiin nuolemaan näppejään. Näin siis yksi aikansa laadukkaimmista animoiduista koko illan elokuvista sai taakakseen negatiivisen leiman ja kadotuksen.
