Franz Kafkaa pidetään yhtenä merkittävimpänä kirjailijana Shakespearen ja Goethen ohella. Huolimatta pienestä pienestä tuotannostaan Kafkan persoonnallinen ja absurdi kuvaus on jättänyt jälkensä pysyvästi kirjallisuuden historiaan.
1991 valmistui Steven Soderberghin ”Kafka”, joka kertoo Kafkan elämästä sekoittaen siihen samalla fiktiota Kafkan novelleista ja kahdesta roomaanista ”Oikeusjuttu” ja ”Linna”.
Elokuva kuvaa Kafkan elämää ja hänen ajatuksiaan paikoitellen hyvin tarkasti ja osittain liittäen kuvaukseen samaa, paikoitellen jopa painajaismaista absurdia kerrontaa, jota Kafkan teoksissakin on. Elokuva näyttää esim. Kafkan rakkaus-viha suhteen hänen isäänsä kohtaan, kuten myös Kafkan asennoitumisen auktoriteetteja ja yhteiskuntaa kohtaan. Harvemmin näistä kumpaakaan, etenkään jälkimmäistä, ei näytetä suoraan, vaan se näytettään ”kafkamaisesti” joko aihetta sivuten tai jollakin absurdilla elementillä. Kafka ja hänen teoksensa ovat absurdisuutensa takia ehkäpä helpoimmin tulkittavia. Hän käyttää outoja tilanteita ja esineitä välittääkseen lukijalleen tarinansa sanoman.
Mitä itse elokuvaan tulee, kuten edelläkin jo mainitsin, elokuva yhdistää faktaa ja fiktiota. Tässä piileekin Kafkan sisäinen voima: oikeastaa kaikki tapahtumat liittyvät joko Kafkan teoksiin tai hänen elämään, ja useimmiten nämä kaksi elementtiä limittyvät tiukasti yhteen.
Soderbergh on ohjannut Kafkan kunnioittaen kirjailijan teoksia ja tuonut ne yhtenäiseksi tarinaksi. Siksi elokuvasta nauttivat parhaiten ne, jotka ovat perehtyneet Kafkaan vähän enemmän.
Jeremy Irons näyttelee vakuuttavan kivikasvoisesti Kafkaa, ja näin ansaitsee hienon plussan. Soderberghillä on myös ollut hyvää tyyllitajua, sillä elokuva on miltei kokonaisuudessaan mustavalkoinen. Elokuva on erinomainen Kafkasta kiinnostuneille, mutta se sopii myös niille, jotka hakevat hyvää psykologista trilleriä.
