Hyvässä adaptaatiossa kirjan keskeisimmät tapahtumat siirretään valkokankaalle niin, että kerronta on jouhevaa ja jännitys pysyy yllä, vaikka sanansäilä onkin siirtynyt moniulotteisempaan formaattiin. Siunattu (vuodelta 2000, joskin jälki näyttää huomattavasti vanhemmalta) on hyvät esimerkki siitä kuinka adaptaatiota ei todellakaan tehdä. Leffan toinen toistaan järjettömämmät henkilöhahmot töksäyttelevät repliikkinsä ilmoille vain siksi, että kässäri käskee jutun sanottavan ko. saumaan. Ei mitään väliä, keitä on paikalla ja millä äänenpainolla läppää heitetään (saati kenelle!), kunhan se kuona vain punnataan ulos aikataulun mukaisesti… huh huh!
Siunatun kokonaissuoritus on sekin aikamoinen läppä ja jöötikasa. Kim Basinger kulkee leffan läpi kuin huppu päässään eli ts. pölvästinä sankarittarena ja johdattaa unhoitukseen näyttelijälaumaa, joka voisi oikeasti olla itse pelkkä lauma tieltä eksyneitä kulttilaisia. Kun kässäri vielä sotkee jokaisen uskonnollisen trillerin peruselementin mukaan, niin johan sauhuaa. Siis katsojan päässä.
Tehosteryhmän pojat ovat selvästi nördeilleet työaikansa ja kiskaisseet lopulta deadlinen kohdalla ohjaajalle ala-asteen ATK-tunnilla väsäämänsä grafiikat kehiin. Maskin ohjannut Russell on ehkä komediamiehenä pitänyt työtä ookoona tai jopa hauskana, mutta katselija ei ajattele samalla tavalla. Ei ainakaan ilmalennossa hidastettuna räjähtävän auton tai tehosterottalauman aikana.
Siunattu olisi melkein siedettävä pätkä, jos se tyytyisi olemaan vain säälittävä kuvakooste patsaista, liekeistä ja hulluista kulttilaisista. Mutta kaiken edellä mainitun lisäksi niin moni näyttelijä tekee itsestään pellen, ettei Siunattua voi päästää läpi edes parilla säälipojolla. Miinuspisteitä keräilevän Basingerin huoli on kyllä sitä luokkaa, että hän näyttää koko leffan ajan auton alle jääneeltä, mutta huoli taitaa johtua puhtaasti projektin surkeuden aiheuttamasta vatutuksesta. Omiin suosikkeihin lukeutuva Christina Ricci vilahtaa ruudussa sen verran, että nimen voi painaa kanteen, mutta tuloksena on vain yksi päätön suoritus muiden joukossa. Kaiken huipentaa Jimmy Smitsin kaikille tyhjyyksiä hölisevä agenttidude. Toisaalta äänessä pysyminen on ainoa keino erottaa Smits ontosta puupökkelöstä, joten hyvä näin. Sitä paitsi Rufus Sewell on hyvä haastaja huonouskisassa.
Siunattu kuuluu auttamattomasti siihen leffaosastoon, joka ajaa 90% katsojistaan pois kesken ontuvan matkansa. Jo ensimmäisen kymmenminuuttisen pakkopulla-alustus onnistuu tehtävässään eikä lopun tekojännitysshow auta yhtään – ei, vaikka soundipuolella yritetäänkin niin kovasti matkia J. Goldsmithin Ave Satani –fiilareita! Siispä Siunattu olkoon se leffanystävä, joka tajuaa pysyä kaukana tästä (mm. Skorpionikuninkaasta vastanneen) Chuck Russellin naurettavasta trilleristä. Ja kirottu se, joka väittää muistavansa harmaan trillerimassan alle vaipuvasta pätkästä vielä päivää myöhemminkin jotakin*.
* Jälkijäristyksen lailla saapuvia naurupurskahduksia ei lasketa muistamiseksi, ne ovat vain leffakuonasta aiheutuvia oireita. Paranevat parissa päivässä, alan tohtorit lupaavat.
