Joudun valitettavasti heti alkuun toteamaan, etten ole kaupunkilainen, en huippumuodin perään, enkä ylettömästi seksinkään. En siis koe kuuluvani Sex and the Cityn eli Sinkkuelämää-sarjan tahi -elokuvan kohderyhmään. Niinpä, kun sarjan viimeinen tuotantokausi oli ohi, ei sen takia värähtänyt edes sieluni ripsi.
Sinkkuelämää-elokuva yrittää jatkaa neljän sinkkunaisen tarinaa siitä, mihin se sarjan lopussa jäi. Teknisesti katsoen sinkkuina on porukasta enää kaksi, sarjan kertojahahmo Carrie (Parker) sekä nelikon vanhin mutta seksuaalisesti aktiivisin jäsen, Samantha (Cattrall). Elokuvan pääjuoni vie Carrieta ja hänen unelmamiestään (Noth) kohti avioliiton auvoa – tai niin Carrie ainakin alkaa edetä tarinassaan. 148 minuutin aikana ehtii kuitenkin vaihtaa monta morsiuspukua ja sanaa rakkaiden ystävien kanssa.
Häät ovat teema, jonka pitäisi kai näin dosentti Veijo Hietalan suitsuttaman uusromantiikan aikana olla aivan erityisen pop. Kun Sinkkuelämää-sarja loppui, joku oli näkevinään sinkkuuden siirtyvän samalla pois muodista. Sarjan kuuden kauden mukana kasvaneet olivat tarpeeksi aikuisia vakiintumaan, elleivät olleet sitä jo aiemmin. Sinkkuelämää-elokuva näyttää, kuinka naiset sekoavat totaalisesti häihin liittyvästä romantiikalla rahastuksesta. Häähumussa myös nainen 40+ saa luvan käyttäytyä kuin pikkutyttö ja leikkiä prinsessaa sydämensä kyllyydestä. Välillä vilautellaan paljasta pintaa ja pannaan niin että paikat hytkyvät, jottei ihan lastenelokuvasta tarvitse puhua.
Eräs Sinkkuelämää-sarjan ja -elokuvan kantavia voimia mutta samalla myös ongelmia on prinsessaleikki. Muutamalla kolumnilla ja kirjalla itsensä huippukalliisiin muotiluomuksiin pukeva Carrie on yhtä todellinen kuin yksisarvinen Tampereen keskustassa. Hänet tekevät todellisen oloiseksi kirjailija Candace Bushnellin ja erinäisten käsikirjoittajien joukko sekä rooliinsa – kuin lusikka kenkään – sopiva Sarah Jessica Parker.
Elokuva seuraa sarjan tavoin asioita Carrien näkökulmasta ja monesti hänen sanoillaan. Karrikoimiselta ei silloin voida välttyä. Ystävänsä Carrie määrittelee itseään suoraviivaisemmin, kuten työnarkomaani-äitinä tai kontrollifriikki-kotihengettärenä. Itselleen hän varaa kuitenkin oikeuden olla viime kädessä ehta superprinsessa, jonka vaaleanpunaisissa unissa mies esineellistyy raha-automaatin ja dildon välimuodoksi. Sama superprinsessa kokee ylenpalttista nautintoa shoppaillessaan design-tuotteita itselleen. Hän on kuin oman elämänsä Barbie ja mahdoton lupaus tiivistää muka jotakin oleellisen tärkeää ja merkityksellistä naisista yhteen pakettiin.
He, jotka pitivät ja kokevat edelleen pitävänsä Sex and the City -sarjan kikatteluista, pyrähdyksistä ja luksuksesta saavat sitä samaa vanhaa vähän uudistetuin kuosein nyt elokuvamuodossa. Muille leffa on vain erään ilmiöksi muodostuneen sarjan muistolle pystytetty kumma toteemi.
