Suspiria on elokuva, jonka juonikuvaus ei herätä erityisiä tuntemuksia. Mieleen tulee halvalla tehty pahvinen kauhuleffa muiden joukossa, ainakin jos ei tunne Argentoa ohjaajana. Tämä saattaa olla katsojan asenne ennen elokuvan katselua. Suspiria teki minuun kuitenkin suuren vaikutuksen, enkä ole aikoihin nähnyt mitään näin pimeää ja pelottavaa.
Dario Argentolle ja gialloille yleensäkin ominaiseen tyyliin visuaalisuudella, etenkin voimakkailla väreillä, on Suspiriassa olennainen rooli. Värikkäät (etenkin punaiset) valot tuovat muutoinkin pelottaviin ja tunnelmallisiin kohtauksiin oman lisänsä. Valon ja varjon suhdetta käytetään taitavasti hyväksi, esimerkiksi pieni ikkuna hohtaa hämärässä huoneessa aivan kohtuuttoman valoisana, houkutellen uhria ansaan. Missään muussa elokuvassa en ole törmännyt vastaavanlaiseen väreillä ja valoilla pelaamiseen. Mutta kun homma tehdään hyvin, se tuo elokuvalle omanlaisensa ainutlaatuisen säväyksensä.
Visuaalisen tykityksen lisäksi katsojan huomio kiinnittyy varmasti musiikkiin ja äänimaailmaan, joka on todella huolella luotu. Musiikki ja ääniefektit eivät vain ole elokuvan taustalla tunnelmaa luomassa, vaan ne ovat aivan oma kerroksensa elokuvassa. Katsojan huomio kiinnittyy niihin välillä jopa enemmän kuin ruudulla näkyviin tapahtumiin. Ja kun äänimaailma pelaa vielä täydellisesti yhteen visuaalisen maailman kanssa, on tuloksena aivan omanlaisensa tunnelma, jollaiseen en ole amerikkalaisissa kauhuleffoissa törmännyt. Erityismaininta pitää antaa jonkinlaisena ”main themenä” pidettävästä, erittäin (kauhuleffalle hyvällä tavalla) häiritsevästä ja tarpeeksi yksinkertaisesta pianoraidasta.
Kuvaus on elokuvan onnistuneimpia osa-alueita. Vaikkei se ehkä olekaan mitään maata järisyttävän ihmeellistä eikä uskomattoman omaperäistä, kuvakulmat on suunniteltu viimeisen päälle joka kohtauksen tunnelmaan sopivaksi. Visuaalisuuden, äänimaailman ja taitavan kuvauksen ansiosta puolentoista tunnin elokuvaan mahtuu hämmästyttävän monia vaikuttavia ja muistettavia kohtauksia. Hatunnoston arvoinen asia on, ettei elokuvaan ole ängetty yhtään ”täytemurhaa”, vaan jokainen tappo jää varmasti kummittelemaan katsojan mieleen.
Käsitys kauhusta syntyy ihmisen mielikuvituksessa, ja elokuva jättääkin katsojan mielikuvitukselle kiitettävästi varaa toimia. Kuka se tappaja oikeastaan onkaan? Pelkkien käsien perusteella on vaikea sanoa mitään. Jännittynyt tunnelma piinaa katsojaa elokuvan koko keston ajan ja vaatii tämän täyden keskittymisen niin, ettei käsi tahdo edes sipsikulholle eksyä. Vaikka elokuvassa on pitkiä ”rauhallisia” vaiheita, voi läsnä olevan pahan jatkuvasti aistia kotisohvalle asti, ja on vain ajan kysymys koska jotain kauheaa taas tapahtuu.
Pientä napisemisenkin varaa tietenkin löytyy. Noin kaksi kolmaosaa kestostaan Suspiria on kauhuelokuvien ylhäsintä aatelia, mutta loppua kohden on havaittavissa pientä jäätymistä. Onneksi vain pientä. Kenties timanttisen elokuvan lopulta olisi odottanut jotain suurta ja yllättävää. Sen sijaan elokuva loppuu hieman töksähtävästi ja yllätyksettömästi. Mutta kenties ihan hyvä näinkin, yksinkertaisuus on aina parempi kuin liiallinen monimutkaisuus. Pientä kritiikkiä tulee myös siitä, että näyttelijät ovat vain ”perushyviä”. Tarpeeksi uskottavasti jokainen kuitenkin vetää roolinsa.
Suspiria on osoitus siitä, kuinka pienten palasten loksahtaessa kohdalleen syntyy lähes täydellinen kokonaisuus – Suspiria onkin varmasti taiteellisin näkemäni kauhuelokuva. Sitä oikeaa kauhun tunnelmaa ovat luomassa niin värit, valot ja varjot, äänimaailma kuin sopivasti roiskuva verikin. Kun jokainen pieni tekijä tuntuu sopivan elokuvaan kuin veitsi mustaan nahkahanskaan, eikä mukana ole mitään turhaa, saadaan aikaan Kauhuelokuva. Suspiria on pelottava. Se on synkkä ja piinaava. Se on kauhuelokuvakokemus, jota katsoja ei voi unohtaa.
