Mestariteoselokuvia tarvitaan muistuttamaan kuinka hienoihin ilmaisuihin elävä kuva pystyy. Hienoimman taidemuodon kunnianosoituksien vierelle tarvitaan kasa hirveän huonoa kuonaa, että muistamme mitä hienolle taidemuodolle voi käydä väärissä käsissä. Sitten on väliinputoajaelokuvia, jotka eivät ole oikeastaan millään tapaa erikoisia. Ne eivät herätä suuria tunteita, elämää suurempaa kuvausta, hienoa tarinaa tai muutakaan hirveän hienoa, mutta niistä ei kuitenkaan löydy pahemmin vikaa. Näitä välipalaleffoja kuitenkin tarvitaan, koska aina ei jaksa katsoa niitä Kummisetiä tai Huuliharppukostajaa, eikä päätä jaksa kiduttaa Chuck Norrisin surkeimmilla potkuilla tai liian imelällä siirapilla kuorutetuilla epäonnistuneilla nyyhkydraamoilla. Yksin yhdessä on tällainen mukava elokuva, jonka katsomisesta tulee tarvallaan turvallinen olo, koska se ei edes yritä olla mitään suurta, vaan pelkkä pieni lämmin pala pienten ihmisten arkea.
Yksin yhdessä olisi voinut olla näyttelijöiden juhlaa,ja siitä olisi saanut hyvin intensiivisen draaman, mutta tekijät eivät ole siihen ryhtyneet tai taidoiltaan kyenneet. Näyttelijöistä olisi kyllä oikealla ohjauksella saanut irti huimat suoritukset, mutta nyt kyseessä on vain mukavahko lämminhenkinen draama, jonka hienointa antia on läpipaistava arkisuus. Kovin kummoiseen syvällisyyteen ei ole päästy, mutta tämä kerrontatapa osoittautuu lopulta hyväksi. Nimittäin elokuva kuvaa yhden perheen ihmisten elämän muutaman päivän ajan. Katsoja tutustuu heihin vain sen ajanjakson ajan, monet tarinat jatkuvat vielä sen ajanjakson jälkeenkin ja osa tarinoista ovat alkaneet jo kauan ennen tuota aikaa. Katsoja vain vierailee Singerin perheen arjessa pienen hetken, jättää heidät sitten rauhaansa ja jatkaa omaa elämäänsä samalla antaen filmin hahmojen jatkaa omaansa. Osa roolihahmoista jäävät vähän etäisiksi ja tasaisen harmaiksi, mutta ehkä siksi myös uskottaviksi.
Vakuuttavien naisnäyttelijöiden ykkösnimiin kuuluva Susan Sarandon tulkitsee jälleen kerran henkisesti vahvaa naista. Hän on nimittäin Singerin perheen äiti ja seitsemän pojan kasvattamiseen tarvitaan kyllä henkistä lujuutta, ainakin tämän leffan perusteella. Mag Singer asustelee yhdessä kuopuksensa Simonin kanssa muiden poikien lähdettyä opiskelemaan ja muihin omiin kuvioihinsa. Karismaattinen Sam Shepard esittää Singerin perheen eronnutta isää, Patrickia, joka palaa kotiin pienen hädän ja epätoivon hetkellä. Singerin perhettä vaivaa epätietoisuus vieraalla maalla sotivasta Percivalista, joka on ehkä kuollut erään rakennuksen räjähtäessä sotarintamalla. Patrickin lisäksi myös Singerin veljeskaarti palaa kotiin miettimään asioita ja hakemaan toisistaan turvaa. Odottamisen lisäksi talossa kummittelevat myös isän yllättävät sokeuskohtaukset, Izzy-veljen heikko isäsuhde, orastavat ihmissuhteet sekä itsensä etsiminen.
Osasta poikien näyttelijöistä tuli myöhemmin tunnettuja nimiä, joita ovat Nick Stahl, Robert Sean Leonard, Sean Astin ja Jason London. He vetävät roolinsa jo vuonna 1994 moitteitta saaden Singerin veljeskaartin tuntumaan uskottavilta yksilöiltä. Sam Shepard vetäisee roolinsa rutiinilla, mutta kuitenkin vakuuttavasti luontaisen karismansa avulla. Silti hänen roolinsa näyttää pieneltä välityöltä, jonka hän on tehnyt kirjoittamiensa näytelmien kirjoitustauolla. Show’n ehdottomaksi tähdeksi nousee elämänmakuinen Susan Sarandon, joka on huonoimmillaankin vähintään hyvä. Ei mikään muistettava suoritus häneltäkään, mutta kerta kaikkiaan vakuuttava. Hänestä huokuu Mag Singerin kokema menneisyys, arjen koettelemukset, elämään kyllästyminen, iän tuoma paatuneisuus ja selvä rakkaus poikiansa kohtaan.
Singerien perhe tuntuu aidolta ja talossa näkyy elämisen jäljet. Dialogilla on hetkensä realistisessa karheudessaan, vaikka se usein muistuttaa turhanpäiväistä lässytystä. Välillä yritetään tarjoilla suuria elämänopetuksia, mutta ne ovat kuitenkin sen verran itsestäänselvyyksiä, että niiden pitäisivät olla jo katsojan tiedossa. Leffan esittämät elämän- ja perhearvot ovat kuitenkin terveellä ja asiallisella pohjalla. Mihinkään aatemaailman ja normaalien perhearvojen tuputtamiseen ei onneksi ryhdytä. Singerin perhe on omalla tapaa hyvinkin originelli tapaus ja ehkä juuri siksi niin arkinen sekä samaistuttava. Kenestä nyt välillä ei olisi tuntunut siltä, että oma perhe olisi vähän omalaatuinen. Elokuvassa on selvää potentiaalia, mutta kokematon käsikirjoittaja Deena Goldstone ja pääasiassa TV-töitä ohjannut Rober Allan Ackerman saavat filmin näyttämään perhesarjan pitkältä pilotilta.
Elokuva jättää vähän samanlaisen tunteen kuin Leevi and the Leavingsien upea kappale Elämä ikkunan takana. Samaa arjen hulinan ja elämän ohimenevyyden fiilistä ei kuitenkaan pystytä jättämään biisin tavoin pitkäksi aikaa katsojalleen, vaan Yksin yhdessä vaipuu elokuvien harmaan massan osastoon. Kuitenkin katsomisenarvoinen teos rauhallisen, “elämänmakuisen” ja henkilövetoisen elokuvan ystäville. Sekä tietenkin Susan Sarandonin faneille.
