Tarzanista on tehty jos jonkinmoista versiota, legendaa ja laitosta. Klassinen Tarzan ei välttämättä realistisuudellaan loista, eivätkä monet elokuvaversiotkaan, kun ohjaaja toisensa perään tyytyi hekumoimaan barbaarimaisilla lihaksilla, viidakkoromantiikalla ja sovinnaisen miedoilla ja ritarillisilla ihmissuhdekuvauksilla. Vaan Hugh Hudsonin nimihirvitys Greystoke: Legenda Tarzanista, apinain kuninkaasta on toista maata: Tarzanin legendaa realistisesti ja henkilöhahmokeskeisesti lähestyvä draama on kaikkea sitä mitä voi toivoakin – draamallisesti vahva, toteutukseltaan erinomainen ja sisällöltään kaikkea muuta kuin olematon.
Tarina on pääpiirteissään se tuttu: ”parempaa väkeä” edustava brittiläinen pariskunta haaksirikkoutuu Päiväntasaajan Afrikkaan, ja kun kuolo korjaa vanhemmat, kasvaa heidän poikansa apinoiden parissa. Kun sitten eurooppalaiset tutkimusmatkailijat aikanaan löytävät sattumalta apinaseuran melkoiseksi korstoksi kouliman aatelispojan, käy yhteentörmäys ”villin luonnon” ja keinotekoisuudessaan absurdin sovinnaisen modernin maailman välillä väistämättömäksi.
Ja juuri tämä on yksi Greystoken vahvuuksista. Se minimoi viidakon ja Afrikan eksotiikalla ihastelun ja vastineeksi maksimoi henkilöhahmojen ja juonen syvyyden; ja elokuvan ytimessä oleva yhteentörmäys peilautuu hienosti Tarzanin hahmoon. Tulivaunuista muistettavan Hugh Hudsonin kerronta keskittyykin osuvasti Michael Austinin ja Robert Townen käsikirjoituksen olennaisiin tilanteisiin ja sen henkeen. Kerronta on myös mahtavan eeppistä, kuten Tulivaunujen ohjaajalta voi odottaakin; Greystoke on alusta loppuun wanhan hyvän ajan draamaeepos alkaen still-kuvan koristamasta alkusoitosta aina tylyn fatalistiseen loppukohtaukseen. Siinä välissä Hudson antaa katsojalle ihasteltavaksi monia unohtumattomia hetkiä. Tarinan alkuvaiheet viidakossa kerrotaan kiireettömästi ja vähäeleisesti, kameran tallentamien hetkien puhuessa puolestaan. Täysin puhetta tai mitään muutakaan selittelyä vailla oleva viidakkoalku onkin lähes puolet elokuvan kestosta, mikä saattaa monille rauhattomamman elokuvan ystäville olla liikaa: mutta todellisuudessa tämä kaikki on elokuvan ja sen päähenkilön kehityksen kannalta hyvin olennaista sillä joka hetki tuo hiukan lisää elokuvan eeppiseen tunnelmaan. Greystoke onkin venytetty äärimmilleen – tällaisena se vielä toimii, mutta vähänkään pidempänä se alkaisi jo kompastella omaan massiviisuuteensa.
Mutta mitä tulee päähenkilön kehitykseen, on joka hetki perusteltu: tilanteita ei turhaan kiirehditä, vaan niiden annetaan luoda katsojassa vaikutelmia ja ajatuksia, dramatiikkaa kuitenkin unohtamatta. Elokuvan kaikki olennaiset käänteet ovatkin draamalliselta lataukseltaan erittäin voimakkaita, ja kun se yhdistetään hidastelevaan ja voimakkaasti ladattuun kerrontaan, on kokonaisuus unenomainen, lumoava ja äärimmäisen tunnelmallinen. Mutta kuten sanottu, tämä tunnelma ei lainkaan kohoa eksotiikasta ja perinteisestä katsojaan vetoamisesta, vaan pikemminkin herkästä ja suunnattoman kauniista yleisvaikutelmasta.
Toinen, nykypäivän Britanniassa tapahtuva, osio ei ole samalla tavoin tunnelmapommi, mutta draamaltaan totta kai vielä syvempi, kun huolellisesti asetelmiaan rakentanut elokuva alkaa vihdoin purkamaan henkilöhahmojaan. Greystoke tarjoaakin hienon hahmogallerian, ja erityisesti Greystoken jaarli John Claytoniksi paljastuvan Tarzanin ja hänen löytäjänsä ja ihmisten tavoille opettaneen kapteeni Phillippe D’Arnot’n välinen suhde on koskettava ja hienosti luotu. D’Arnot’n näyttelijä Ian Holm tekee vakuuttavaa työtä, samoin kuin John Claytonin rakastetuksi päätyvä Jane Porteria esittävä Andie MacDowellkin, joka näihin aikoihin ei vielä ollut aloittanut maailman pilaamista romanttisia komedioita tähdittämällä. Henkilöhahmojen väliset suhteet ovat myös hyvin luotuja, ja allekirjoittaneen rakastamaan tapaan myös pohjattoman lohduttomia. Kauneutensa lisäksi Greystoke onkin ennen kaikkea joka piirteeltään surullinen elokuva.
Tämä suru tietysti kulminoituu Tarzaniin, jota esittää Christopher Lambert uransa ensimmäisessä suuressa roolissa – ja myös viimeisessä, ellei sitten Highlander – kuolematonta tai Sisilialaista juuri ja juuri voida laskea sellaiseksi (Highlanderkin lähinnä kassamenestyksen vuoksi). Ja suuri tämä rooli nimenomaan: Lambertin primitiiviset piirteet ja aina samalla tavoin surullinen olemus istuvat tähän rooliin kuin nakutettu, mutta myös eläytymispuolella ollaan vahvoilla. Hyvinkin vahvoilla, sillä Lambert huokuu läpi elokuvan tunnetta, aitoutta – ja ennen kaikkea Tarzaniutta.
Kaiken kaikkiaan Greystoke on erinomainen seikkailudraama, epiikkaa, draamaa ja tunnelmaa uhkuva elokuva, jonka voi hyvillä mielin katsoa olevan yksi viimeisiä suurelokuvan (tyyliä Ben Hur) suuruuden päivien perillisiä – tämä on myös niitä elokuvia, jotka olisi erityisen hienoa nähdä elokuvateatterissa. Greystoke on kokonaisuudessaan hyvin onnistunut ja sekä kertomuksena että kerrontana loistava. Toisaalta sillä on myös paljon sanottavaa meidän yhteiskunnastamme ja siitä kumpi on tärkeämpää – se, miltä ulospäin näyttää, vai se, mitä sisältä kokee. Upea audiovisuaalinen ulosanti viimeistelee komeuden, ja ulkoasun eheyden takaa se, että John Scott huolehti sekä kuvauksesta että musiikin säveltämisestä, molemmista oivallisin lopputuloksin. Oikeastaan ainoa heikkous on muutoin melko hienovaraiseenkin kerrontaan hakulla isoja säröjä iskevä turhien kertoja- ja takaumaäänteen käyttö paikka paikoin, mutta niistäkin on mahdollista päästä yli, sillä näin suurta elokuvaa eivät pienet viat kaada.
