Hyvin juhlittu yö. Kulaus olutta, pari viivaa kokaiinia, reilu tankkaus vodkaa ja tähtinäyttelijä Denzel Washington on valmis lähtemään lennolle. Normipäivä, johon katsojan kannalta draamaa lisää se tosiasia, että hän toimii kyseisellä lennolla koneen pilottina.
Myrsky on melkoinen, mutta lentokapteeni William ”Whip” Whitaker nostaa koneen ilmaan ja tyynen puolelle hämmästyttävällä varmuudella. Hengessä mukana on n. 100 matkustajaa, jokunen lentoemäntä ja Whitakerille ennestään tuntematon perämies. Ongelmia tulee, kun kone alkaa tekemään temppuja, joita ei tarvittaisi. Whitaker tekee kuitenkin kokaiinipöllyisen itsevarmuudella suorituksia, joista maailman parhaat taitolentäjät olisivat kateellisia – ja tämä siis isolla matkustajakoneella – pelastaen lähes sadan ihmisen hengen. Varsinainen leffa voi alkaa.
Lento on jossain määrin tyypillistä Hollywood-draamaa. Päähenkilö, jota Washington sivumennen sanoen esittää erittäin taitavasti, on mies jossa on sekä sankarin että antisankarin puolet. Yleensä homma menee niin, että potkut saanut ja muutenkin elämänsä mokannut poliisi pelastaa vähintäänkin Amerikan, ellei koko maailman, ja muuntuu takaisin sankariksi. Tässä tarina etenee osittain toisenlaista reittiä, kuitenkin monin tavoin ennalta-arvattavasti.
Elokuva on sekoitus toimintaa, ihmissuhdedraamaa ja oikeussalidraamaa. Mies etsii itseään, nainen etsii itseään, yhdessä he etsivät toisiaan. Taustalla työtä tekee joukko henkilöhahmoja, jotka ajattelevat asioita joko rahan, PR:n tai molempien kautta.
Parasta leffassa on Washingtonin uskottava roolisuoritus moniongelmaisena, itsekeskeisenä paskiaisena. Elokuva pyöriikin lähes pelkästään Denzel Washingtonin varassa, eikä se ole huono juttu ollenkaan. Lavastus on kohdillaan, eikä toiminnallisessa osuudessa ole juuri tarvittu ”erikoistehosteita” ts. näyttäviä räjähdyksiä tai takaa-ajokohtauksia jollain ihmeellisillä härveleillä. Huonoin osuus ajoittuu ihan alkuun. Lentokuvaus on kieltämättä hieman yliampuva (näin maallikon silmin), ja se jonkun verran latistaa sitä leffan alkua. Toisaalta, käsikirjoituksen pitämiseksi ja sankaruuden synnyttämiseksi on kenties tarvittu pientä yliampuvuutta, ja onhan se tavallaan ihan kuumottavaa actionia kun matkustajakoneella heitetään piruetteja.
Kaikesta huolimatta käsikirjoituksesta jäi vähän vaisu maku. Tuntuu, että ammattilaiset ovat tehneet keltaisille tarralapuille merkinnät asioista, joita hittileffassa kuuluu olla, ja sitten lätkäisseet sen kummemmin miettimättä ne osa-alueet leffaan. Loppua kohti leffa alkaa paremmin ja paremmin kohdistumaan eli kertomaan jotain tarinaa missä on alku ja loppu. Jossain määrin irrallinen olo kuitenkin allekirjoittaneelle jäi elokuvan päätyttyä.
Suosittelen elokuvaa kaikille niille, jotka eivät pidä taide-elokuvista, mutta etsivät kuitenkin vaihtoehtoa Die Hardeille. Ei kannata kuitenkaan odottaa mitään elämää suurempaa edes Hollywoodin mittapuulla.
