House of 1000 Corpses on brutaali, musiikkivideoiden ja 1950-luvun kauhuelokuvien estetiikan kanssa häpeilemättömästi flirttaileva vyörytys. Se on groteski ja makaaberi sukellus väkivallan ylistämisen alttarille. Sille samalle alttarille, jolle koko amerikkalainen viihdeteollisuus perustuu: murhien, väkivaltaisten raiskausten, mielipuolten ja syrjäytyneiden
sadistien syntysijoille. Sen musiikkivideomainen kuvasto, nopeat leikkaukset ja tyylien vaihdot, sekä genrerajoilla leikittelevät kohtaukset muistuttavat Oliver Stonen mestarillista Natural Born Killersiä (1994). House of 1000 Corpses onkin eräänlainen kauhuelokuvien NBK. Ja kaikki nämä ylisanat elokuvasta, josta en alun alkaen edes halunnut pitää.
Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen: neljä nuorta matkalla Amerikan halki kotiin Halloweenin aattona. He eksyvät väärään paikkaan ja väärien ihmisten pariin. Elokuvan lähtökohdat ovat kuin suoraan Teksasin moottorisahamurhista, mikä ei ole ihme – elokuvahan käynnisti kokonaisen uuden kauhun genren säilyttäen paikkansa nykykauhun merkkiteoksena näihin päiviin asti. House of 1000 Corpses jatkaa kuitenkin pidemmälle, vieden katsojan ensin nykyisin kauhun genressä kovin suosittuun kidutuspornoon, mikä sinänsä on merkillepantavaa – kidutuspornon (tai ”gornon”) ensimmäisiksi elokuviksi yleensä lasketaan vasta House of 1000 Corpsesin jälkeen ilmestyneet Saw ja Hostel-elokuvat. House of 1000 Corpses kuitenkin vääntää vaihdetta kovemmalle, kunnes lipsahtaa surrealistiseen juoksutukseen yhä syvemmälle ihmismielen pahuuden syövereihin. Enempää juonta paljastamatta voi todeta, ettei lopun unen logiikkaa noudattava, surrealistinen kerronta edes oikeastaan liity muuhun elokuvaan, mutta toimii siinä järkyttävän hyvin.
House of 1000 Corpses on Zombien ensimmäinen elokuva, mikä saattaa olla eräs syy elokuvan kuvalliseen runsauteen. Nopeat leikkaukset ja kuvien jatkuvasti muuttuva muotokieli herättävät kysymyksen, josko aiemmin lähinnä musiikkivideoita ohjannut Zombie on pyrkinyt ensimmäisessä elokuvassaan käyttämään koko tyyliensä kavalkadin. Elokuva pyrkii sekoittamaan itseensä niin paljon kuvallisia ja tyylillisiä viittauksia, että se saattaisi hukkua niiden joukkoon. Se kuitenkin pysyy hengissä ja potkii hyvän ohjauksen, käsikirjoituksen ja näyttelijöidensä ansiosta. Sanalla sanoen: House of 1000 Corpsesissa on munaa. On mielenkiintoista, että monet sen jäljissä henkisesti astelevat nykykauhuelokuvat hukkaavat itsensä jo alkumetreillä, kun House of 1000 Corpsesia olisi käytännössä voinut jatkaa paljon pidempään. Elokuvan loputtua ensimmäinen kysymys onkin: mitäköhän sen seuraavan oven takana olisi ollut?
Elokuva vangitsee amerikkalaisen kauhuelokuvan sielun mielestäni huomattavasti paremmin kuin Tarantinon ja Rodriquesin 1970-luvun eksploitaatioelokuville hatunnostona tehdyt Grindhouse-elokuvat. House of 1000 Corpsesin ei tarvitse turvautua filmikelan palamista jäljitteleviin efekteihin ja sen kotielokuvaa jäljittelevät kidutuskohtaukset ovat varmasti vaikuttaneet myös esimerkiksi uudempiin alternativekauhun tekeleisiin, kuten surullisen kuuluisaan August Underground -elokuvasarjaan.
Juonellisesti House of 1000 Corpses ei tuo kehiin mitään uutta – päinvastoin nojautuu vanhaan. Visuaalisesti kyse on kuitenkin jostain täysin muusta. Myös musiikin luova käyttö virittää elokuvaan uuden tason. Kuten jo sanottu, en halunnut pitää tästä elokuvasta. Olisin halunnut, että Zombien esikoisen olisi voinut ohittaa olankohautuksella: ”Teki se myöhemmin pari ihan kivaa leffaa.” House of 1000 Corpses vie kuitenkin mukanaan, eikä se tyhjene yhdellä katsomiskerralla. Tämän elokuvan pariin voi palata useamminkin, vaikka se ihan sympaattisten nuorten tarpeeton teurastaminen jollain tavalla harmittaisikin. Toki jälleen pitää tarkastella elokuvaa ympäristössään – se on joillain laatustandardeilla surkea elokuva, mutta kauhuelokuvana ja varsinkin kauhun populaarikulttuurisena tiivistyksenä ohittamaton. Ennen katsomista halusin antaa tälle elokuvalle 2,5-3 tähteä. Nyt nuo tähdet eivät tunnu riittävän.
