Bond-elokuvien arvosteleminen on tunnetusti hankalaa. Ongelma muodostuu jo siitä, että agentti 007:n seikkailuja seuraavat leffat eivät muodosta mitä tahansa elokuvasarjaa vaan enemmänkin brändin tai suoranaisen instituution. Se on vaikuttanut parissamme 50 vuotta 23 elokuvan verran ja alkanut elää noiden elokuvien ulkopuolella aivan omaa elämäänsä. Koska sarja ei vaadi alkeellistakaan kronologista tutustumisjärjestymistä, ensikosketuksia ja sitä kautta myös ainutlaatuisia muistoja, henkilökohtaisia suosikkeja ja tunteikkaita perusteluja on lukuisia. Oma lempilähestymistapa voi piiletä niin Conneryn charmissa, Mooren huumorissa kuin Daltonin kovapintaisuudessakin. On siis hankala sanoa suorlata kädeltä, onko Skyfall sen pahemmin Bondia rakastavien kuin häntä karttavienkaan mieleen. Sanonpahan kuitenkin, että omasta mielestäni se lukeutuu sarjan parhaiden elokuvien joukkoon.
Skyfallin tarina menee yllättävän henkilökohtaiseksi. Tuplanolla-agentti James Bondin (kolmatta kertaa roolissa nähtävä Daniel Craig) luottamus esimiestään M:ää (seitsemättä kertaa roolissa nähtävä Judi Dench) joutuu koetukselle samalla, kun tämän menneisyydestä ponnistava superrikollinen Raoul Silva (Javier Bardem) pyrkii laittamaan tiedustelupalvelu MI6:n polvilleen. Elokuvasta tuleekin yllättävän hahmo- ja näyttelijäkeskeinen show, jossa Craig, Dench ja Bardem pelaavat korvaamattoman lahjakkaasti yhteen.
Craigin ensimmäinen Bond-elokuva, Casino Royale kuusi vuotta sitten, pyrki tuomaan hahmoa haavoittuvaisempaan ja realistisempaan suuntaan. Hahmoa kytkettiin entistäkin enemmän tosimaailman uhkiin samalla, kun toimintakohtausten ylilyövyydestä karsittiin raskaalla kädellä scifielokuviin kallellaan olevia rönsyjä. Takana jylläsi Matt Damonin tähdittämän Bourne-elokuvien suosio. Hätäisesti kasaan kyhätty jatko-osa Quantum of Solace hukkasi tämän potentiaalin, kun puikkoihin päästettiin draamaohjaaja Marc Forster, joka lainasi liian rankasti Bourne-ohjaaja Paul Greengrassin käsivarakuvausta ja pikaeditointia, aikeenaan mitä ilmeisemmin luoda trendikäs ja kaavamainen toimintaelokuva. Myös Skyfallin ohjaaja Sam Mendes tunnetaan parhaiten draamaelokuvista, ja hänkin lähtee rakentamaan paikoin hyvin tuttua kaavaa noudattavaa elokuva. Kyseinen kaava on kuitenkin täysin eri, mikä pelastaa tämän leffan.
Skyfallia katsoessa tuntuu siltä, että Mendesin johdolla tekijätiimi on istunut tv:n ääressä katsomassa Conneryn, Lazenbyn ja Mooren Bond-elokuvia maratonina niin kauan, että ovat osanneet mokomat ulkoa. Sen jälkeen kuvaajalegenda Roger Deakinsin avustuksella kameraan on taltioitu pysäyttävän kauniita lokaatioita eksoottisista kaukomaista, joissa Bond etsii johtolankoja päästäkseen Silvan jäljille. Meno laahaa paikoin liikaa, mutta tätä paikkaamaan perinteiseen Bond-kaavaan on lisätty tervetullutta tuoreutta. Kun rajattomia resursseja hyödyntävä maaninen rikollisnero alkaa moukaroida Lontoota ajaen esiin kysymyksen elokuvan sankarin vanhanaikaisuudesta, ei tarvitse kaukaa hakea yhtymäkohtia Christopher Nolanin Yön ritariin. Mukana on myös aivan kuin John le Carrén vakoojaromaaneista lainattu Ralph Fiennesin esittämä Mallory, jonka tehtävänä on vähentää ylimääräistä hohtoa agenttityöskentelystä ja pohtia salaisen palvelun valmiuksia varautua nykypäivän uhkiin. Bond joutuukin kohtaamaan haasteen, jossa hänen pitää punnita kykyjään suojella M:ää ja kotimaataan. MI6:n merkittävyyttä jahdatessa iso osa tapahtumista purkautuu yllättäen Lontoon kaduilla, joita yleensä Bond-elokuvissa tutkiskellaan harvakseltaan.
Tästä synkistelystä huolimatta Skyfall ei ole unohtanut, miten pidetään hauskaa. Elokuvan aloittaa monipuolinen takaa-ajojakso Turkissa, jonka aikana Bond jahtaa tärkeitä tietoja varastanutta konnaa niin pyörillä ja raiteilla kuin maassa ja katoillakin. Sitä seuraa lumoavan kaunis alkutekstijakso, jota säestää Adelen hurmaava balladi: molemmat muistuttavat jälleen kerran Bondin charmikkaasta kultakaudesta vuosikymmenien takaa, mutta entistäkin kunnianhimoisempina. Elokuvan seuraava vaihe rupeaa kyllä pahaenteisesti pitkästyttämään, ennen kuin omaa Anton Chirughia ja niin ikään Yön ritarin Jokeria yhdistelevä Bardem saadaan kuvaan noin tunnin kohdalla. Tähän mennessä paikoilleen on asetettu unohtumattoman yhteenoton palaset, jossa näyttävästi ja tunteikkaasti purkautuu henkilökohtaisuuksiin menevä skisma. Skyfall onnistuu olemaan samaan aikaan sekä näyttävä ja vauhdikas että hahmokeskeinen ja tunteikas – juuri parhaanlainen toimintaelokuva.
Paitsi Mendesin ja Deakinsin uskomattoman pätevän yhteistyön, Skyfall on, kuten jo todettua, näyttelijöiden show. Keskiöön nouseva Judi Dench tekee parhaan työnsä tässä leffasarjassa, kun M joutuu tasapainoilemaan menneisyyden katumusten ja nykypäivässäkin jylläävän ylpeyden välillä. MI6:n henkilökuntaa juoksuttava Bardem on mahtava ilmestys suuripanoksisella kostoreissullaan. Craig on jälleen kerran juuri sopivan ylimielinen muistutusta omista rajoistaan kaipaavan hahmon rooliin, ja hän jääkin oikeastaan vain parin hymyn päähän täydellisestä Bondista. Lisäksi on hienoa nähdä, että kymmenen vuoden ajan Harry Potter -sarjasta shekkejä kerännyt Ralph Fiennes petaa itselleen vakituista roolia toiseen kestävään brittileffasarjaan. Konkarien rinnalla loistavat myös Ben Whishaw niin ikään itsestään liikoja luulevana Q:na sekä Bond-tytöt Naomie Harris ja Bérénice Marlohe, joilla on kaikilla ihailtavaa kemiaa Craigin kanssa. Kaksi jälkimmäistä pohjustetaan myös yllättävän hyvin ollakseen Bond-tyttöjä, mutta ikävä kyllä leffan puolivälissä molemmat pyyhkäistään pois kuvioista lähes kokonaan.
Jos Casino Royalea ei olisi olemassa, tai jos Skyfallin hidastempoista alkupuoliskosta olisi tiivistetty noin vartin verran sisältöä pois, tämä kauniilta näyttävä, erinomaisesti näytelty, lähes jatkuvasti jännittävä, johdonmukaisesti etenevä, kouriintuntuvaa toimintaa sisältävä ja elokuvasarjaa urheasti uusille poluille vievä leffa olisi omissa kirjoissani paras Bond-tuotos sitten sarjan suunnannäyttäjänä toimineen Kultasormen. Tällaisenaankin yllättävä Skyfall on loistava Bond-elokuva ja huikea elokuva ylipäänsä. Kyseessä ei ehkä ole menneiden aikojen 007-elokuvista muistuttava vauhtikarkelo, mutta tämä ei ole huono asia. Skyfall nimittäin onnistuu pumppaamaan uutta verta 50-vuotiaiseen elokuvasarjaan. Bondia on onnistuneesti ravistettu, muttei sekoitettu: kippis seuraavalle puolivuosisadalle.
