Lumikki-variaatioiden sekä TV-sarjojen Olipa kerran ja Grimm vanavedessä purjehtii tällainen sadun uudelleentulkinta – 3D-räiskintä Hannu ja Kerttu -tarinan pohjalta. Mikä jottei, sillä klassikkosatu kestää kyllä vääntöä ja saattaa jopa kaivata sellaista. Norjanpoika Tommy Wirkolan käsissä Hannu ja Kerttu muuttuvat aikuisiksi, jotka lapsuuden tragedian ja siitä selviytymisen jälkeen alkavat elättää itseään noidanmetsästäjinä. Kuten leffan julisteessa esiintyvistä tymäkistä aseista, verenkarvaisista otsikkokirjaimista ja hahmojen tummista nahkavaatteista voi päätellä, Wirkolan Hannu ja Kerttu ei ole mikään ipanoiden iltasatu, vaan paljon isompien koltiaisten makuun istuva ns. aivot narikkaan -leffa. Noitia jahdataan tiukka puolitoistatuntinen nasevahkolla asenteella ja kuteja säästelemättä.
Kuten Kerttuna (tai Gretelinä) nähtävän Bond-tyttö Gemma Artertonin tisut, on myös Hannun ja Kertun juoni puristettu tiukkaan pakettiin. Se tarkoittaa elokuvassa väistämättä epäloogisuuksia ja tarinan mutkaisempien polkujen rajua oikomista. Niinpä esim. Pihla Viitalan näyttelemä sievä Mina päätyy erittäin onnekkaiden sattumien kautta aina sinne, missä Jeremy Rennerin tulkitsema Hannu (tai Hansel) kiikkuu, retkottaa tai saapastelee. Samaten onnekkaan sattuman kautta noidanmetsästäjät pystyvät kulkemaan jalan samaan suuntaan ja liki yhtä nopeasti kuin jahdattu noita kiitää linnuntietä, tai pelmahtavat loputtoman suuressa metsässä aina heti sinne, missä taika-akatkin lymyävät. Mutta mm. noitajahtiin tarkoitettujen aseiden rennonletkeässä liioittelussa ja pilkkeessä Jeremy Rennerin silmäkulmassa on selvä vihje katsojalle: älä takerru pikkujuttuihin, vaan istu nollaamaan aivosi ja viihtymään.
Hannu ja Kerttu: noitajahti vilauttaa pohjoismaista kykyä kertoa seikkailutarinaa omaleimaisin maustein; kuten vaikkapa kotimaisessa Rare Exportsissa, tässäkin leffassa kerronta on jouhevaa ja tapahtumapaikat sekä hahmojen toiminta sellaisia, jotka ovat samalla sekä länsimaalaisesti normaalin rajoissa että paikallisesti värittyneitä. Elokuvan metsä näyttää paljolti siltä kuin vaikkapa metsät täällä ja Kerttu on veljensä rinnalla tasa-arvoisesti tappeleva noidanmetsästäjä. Alastomuuteenkaan ei tässä leffassa suhtauduta niin ahdasmielisesti mutta ei toisaalta niin elostelevasti kuin ehkä jossakin muualla. Hannun kanssa romanssia virittelevä Mina nähdään yhdessä kohtauksessa kesäauringossa pakarat paljaina, mistä Hannu (vai pitäisikö sanoa Jeremy Renner) on nähtävästi mielissään, kuten varmasti osa yleisöstäkin.
Elokuvan näyttelijät pelaavat tiiminä hyvin yhteen. Toisin sanoen, heidän kemiansa näyttävät toimivan yhdessä kuin pasta ja ketsuppi. Jos Hannulla ja Minalla on verikekkerien keskellä pientä säpinää, Famke Janssenin näyttelemä iso ja paha Muriel-noita tarjoaa samalla mielenkiintoisen vastuksen Artertonin Kertulle. Nujakoinnin katsoja voi seurata Famken ja Gemman rähinöintiä myös siitä perspektiivistä, että molemmat ovat entisiä Bond-tyttöjä. Ihan pelkästä kissatappelusta ei voine puhua, koska toinen heistä lähentelee ikäluokassaan jo puuma-astetta.
3D-efektiä käytetään Hannu ja Kerttu: noitajahdissa lähinnä vain siihen tavanomaiseen: katsojan päälle ”lentää” milloin sisälmyksiä, milloin puunkappaleita ja milloin muuta toiminnan keskellä hajoavaa tavaraa. Yleisesti ottaen elokuvan tehosteet ovat tämän genren peruskamaa, vaikkakin realismin tavoittelussaan välillä jopa niin totuutta lähenteleviä, että näyttävät siksi jopa jotenkin latteilta tai kömpelöiltä. Esimerkiksi mustien noitien odottama verikuu ei ole sellainen teräväreunainen ja kirkas CGI-mallinne kuin monen 2000-luvun Hollywood-leffan taivaalla on totuttu näkemään. Enemmänkin tämä verikuu on kuin se mollukka, jonka valosaasteen ulkopuolella asuvat voivat nähdä ikkunoistaan joinakin öinä.
Piparkakkutalosta starttaava Hannun ja Kertun matka ammattimaisiksi noidantuhoajiksi on makea idea. Ihan toivotunlaista nostetta se ei kuitenkaan allensa saa, johtuen juuri käsikirjoituksen suoraviivaistamisesta ja tiivistämisestä. Tiivistämisen takia vaikkapa Hannun heikkous, sokeritauti – hänhän söi lapsena liikaa makeaa noidan luona – vaivaa pahiten vain silloin kun leffan jännitys oikein tihenee ja silloinkaan tästä, kieltämättä mielenkiintoisesta ajatuksesta, ei ehditä lypsää kaikkea tehoa irti. Aivot narikkaan -viihteenä Hannu ja Kerttu: noitajahti ei kaikkein huumoripitoisimmasta päästä ole, mutta silti sen verran hyvä yritys, etteikö sen parissa sujuvasti voisi viettää vajaan 90 minuuttia.