Ah, sitä kesämökin tunnelmaa. Kun pitkän talven jälkeen pääsee luonnon helmaan; paikkaan, jossa aika tuskin liikkuu; paikkaan, jossa aurinko kultaa veen, lintuset laulelee ja kala käy pyydykseen. Mikä voisi sitä onnea estää? Mikä rikkoisi tunnelman? Mikäpä muu kuin se perhanan tytär, joka on taas kaivanut jostakin jonkun kelvottoman käsipuoleensa ja tunkee sitten sen turkasen taliaivon kanssa isäpapan synttäreille.
Kultalammen muokkasi valkokankaalle omasta näytelmästään Ernest Thompson. Tarinan alkuperäinen muoto näkyy selvästi, sillä paikat eivät juuri muutu. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä tietynlainen staattisuus sopii tunnelmaan. Kultalampi keskittyy vanhenevan pariskunnan, heidän tyttärensä sekä tämän miesystävän ja hänen poikansa välisiin suhteisiin. Tytär liehuu maailmalla, isä on kärttyisä kääkkä ja äiti hyväntahtoinen intomieli. Hän hihkuu onnesta päästessään viettämään kesää heidän vanhaan kesäpaikkaansa, Kultalammelle. Kun tytär sitten ilmoittaa tulevansa kylään, kumpikaan vanhemmista ei tiedä mitä on tulossa. Kun alkuyllätyksistä on selvitty, lisää on tulossa.
Elokuva on viehättävä. Se ei tarjoa kovin kummoista silmäkarkkia, ei edes kovin suurta kahinointia, ja silti siinä on kestävää imua. Manaajan ja Gandhinkin parissa työskennellyt kuvaaja Billy Williams on tavoittanut leffaan kauniit sävyt ja elävöittänyt onnistuneesti pieneen tilaan ahdetun draaman. Elokuvan näyttelijöitä ei voi myöskään kuin kehua. Henry Fonda tekee viimeisen roolinsa kunnialla ja estää Katharine Hepburnin (sekä tyttärensä Janen) kanssa juttua lipsumasta turhan rauhalliseksi. Kummallekin vanhukselle kilahti osistaan Oscar. Yleisesti ottaen leppoisa pikku leffa.
