Jumalan teatterilla maineeseen noussut Jari Halonen on Suomi-elokuvan pahapoika. Sataprosenttisesti omia polkujaan talsiva Halonen on jo pitkään nauttinut kulttimainetta perinteisestä Suomi-filmistä tyystin poikkeavilla elokuvillaan. Kulttimainetta on entisestään lisännyt se, että suurin osa niistä oli pitkään täysin vailla minkäänlaista kotivideolevitystä. Joulubileet on Halosen elokuvista ehkä kaikkein legendaarisin, ainutkertaisesta tv-esityksestään lähtien kopion kopiona keräilijältä toiselle kiertänyt Suomi-elokuvan unohdettu komediahelmi.
Kesäiseen Helsinkiin sijoittuvassa elokuvassa pikkurikolliset järjestävät joulubileet vankilasta vapautuvalle toverilleen, sillä niistähän kiven sisässä niistä jää kaikkein eniten paitsi. Kerrostaloasunto muuttuukin hetkessä keskitalven juhlan näyttämöksi. Pukkikin tulee käymään ja ruuaksi on varastettu elävä sika. Ja pitäähän jouluna saunoa, vaikka sitten komerossa vohveliraudan avulla.
Juoneltaan Joulubileet ei ole kovin kummoinen. Kolmiodraaman, kyttääjänaapurin toilailuihin ja rikollisten väliseen solidaarisuuteen pohjautuvat konfliktit eivät kuitenkaan ole elokuvan olennaisin anti. Se on pienimuotoinen, mutta rujoudessaan äärimmäisen lämminhenkinen elokuva. Se tuntuu ymmärtävän rikollisten sielunmaisemaa jollain olennaisella tavalla. Halosen itsensä mukaan tarina perustuu todellisiin tapahtumiin, mitä ei ole niin vaikea uskoa kuin ehkä kuvittelisi.
Halosen elokuville tyypillisesti myös Joulubileiden näyttely on varsin teatraalista. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä sellaisella lihallisella fyysisyydellä, että en kuollaksenikaan muista vastaavaa missään toisessa elokuvassa nähneeni – eikä ilmeisesti ollut vuoden 1996 Jussi-raatikaan, joka palkitsi Jorma Tommilan ja Oiva Lohtanderin ansaitusti parhaiden miesnäyttelijöiden palkinnoilla.
Paikoin elokuva muistuttaa suorastaan filmattua teatteria, jota tasapainotetaan erittäin elokuvallisilla kameranajoilla ja visuaalisilla tehosteilla. Halonen on luonut tyystin omanlaisensa kokonaisuuden, joka on yhdistelmä turkkalaisuutta, kantaaottavaa sosiaalidraamaa, halpaa exploitaatiota ja teatterikorkean performanssitaidetta. Se voi tuntua joistain katsojista luotaantyöntävältä, mutta on samalla jotain poikkeuksellisen suoraa ja siksi myös vaikuttavaa.
Elokuvassa kaikkein parasta on kuitenkin se, että absurdista asetelmastaan huolimatta se on hengeltään täysverinen jouluelokuva. Vaikka Joulubileitä voisi äkkiseltään luulla joululauluineen ja tyylittömine koristeineen puhtaaksi parodiaksi, se onnistuu kuin onnistuukin osoittamaan, ettei joulun henki todella riipukaan paikasta, ajasta tai miljööstä. Näin se pääsee yllättäen hyvin lähelle joulun henkistä ydintä. Kuullaanpa elokuvassa itse evankeliuminkin ilosanomaa – vessanpöntön kautta.
Joulubileet on kutakuinkin täydellinen vaihtoehtoinen jouluelokuva sellaista etsiville. Joskus pienimuotoinen, ronski ja rumakin voi olla kaunista.
