Väistykää länsimaiset nykytaiteeseen turtuneet tosikot! Tämä elokuva ei ole teitä varten, sillä kaikki ihannoimanne moderneimmat teokset, ja jopa taiteen määritelmänä pitämänne saattavat romuttua Peckerin myötä. Niin piikikkäästi Pecker rullaa nykytaiteen maaperällä, ja vääntää ivaa hienostuneiden ihmisten tekotaiteesta.
Pecker (Edward Furlong) on pojankloppi, joka rakastaa valokuvausta yli kaiken. American Beautyn Rickyn tavoin Pecker hän tallentaa puhdasta, oikeaa elämää kaikkine virheineen kameraansa. Inspiraatio teoksiin voi tulla yhtähyvin kauniista tyttökaveri Shelleystä (Christina Ricci), homobaarista kuin vaikka mummon Neitsyt Maria -nukesta. Koko stoori käynnistyy kunnolla, kun Pecker-pojun työnantaja herra Bozak (Donald Deal) suostuu pitämään valokuvista näyttelyn voileipäbaarissaan. Asetelma on mitä mainioin, kun tavalliset ihmiset, siis nuo taideteosten päähenkilöt, järkyttyvät kuvien häpeilemättömyydestä ja taidenäyttely tuo potkut Peckerille. Mutta nykytaiteen rajat ovat erilaiset, ja kuvat ovat jättimenestys taidepiireissä. Niin pikkusiskon sairaalloisesta sokerinhimosta kertova ”Pikku Chrissyn sokerihimo”, kahta naivaa rottaa kuvaava ”Rotat lempivät” tai rankimpana stripparin häpykarvoitusta kuvaava teos ovat kaikki sivistyneiden taideihmisten parissa pyhyyttä lähentelevää nerokkuutta.
Aluksi suosio tempaa Peckerin kaikki lähimmäiset mukaan. Median tarjoama valheellinen onni hurmaa ihmiset ja kuvista virtaava raha saa vallan. Sitten hitaasti asioiden vakavuus käy ilmi, ja hommat kääntyvät alamäkeen. ”Antaa mennä, kun alamäki alkaa” on joku viisas sanonut, ja niin vauhdilla mennäänkin alas: kaupunkilaiset halveksivat Peckeriä kateellisina siitä, että hän on tienannut heidän kustannuksellaan. Ystävät häipyvät, ja rakkauskin kuihtuu. Pohjalta on ponnistettava ylös, vaikka taidepiireissä Pecker onkin kuumin nimi. Loppu onkin huikaisevan riipivää ironiaa ja kliseiden kutomista elokuvan mittaiseksi taideteokseksi.
Henkilöhahmot ovat parasta elokuvassa. Hahmot ovat kuten jo mainitussa American Beauty -legendassa niin kärjistettyjä, että hulluus tekee täyden ympyrän. Ihmisistä tulee inhimillisyyden ruumiillistumia, taviksia. Jokaisella henkilöllä on oma pakkomielteensä, jota ei pysty hallitsemaan omin voimin. Mummo on Neitsyt Maria-nukkensa lumoissa, jatkuvassa sokerihumalassa hyppivä Pikku Chrissy vakavasti riippuvainen sokerista, isosisko homobaarien ilmapiiristä sekä Liza Minelli -levyistä, Pecker itse valokuvauksesta. Hauskin hahmo on silti Christina Riccin roolihahmo Shelley, joka elää pesulansa vuoksi. Pakkomielle pikapesulaa kohtaan on käsinkosketeltavaa ja pelko asiakkaista, jotka pissaavat pesukoneisiin, tragikoomisen hauskaa. Puhumattakaan tytön ilmeestä, kun häntä pidetään erossa rakkaasta pesulasta ja kutsutaan Tahrojen kuningattareksi! Pojot käsikirjoittaja/ohjaaja Watersille ja näyttelijöille.
Pecker on tarina ihmisten häilyvistä moraalimääritelmistä ja taidekäsityksistä. Taiteen arvo kyseenalaistetaan mahtavasti, ja kaiken kruunaa lopussa kuvaan astuva sokea valokuvaaja! Ei enää valoituksia tai muuta kuvauksen ongelmiin perehtymistä, vain sokean miehen tarmolla tapahtuvaa intoa. Se korvaa kaiken, ja jos hienostunut eliitti vain hyväksyy paskan taiteeksi, niin paskasta tulee taidetta. Silti tämän elokuvan esimerkissä tavallisten ihmisten tavat ja nuoren miehen inspiraatio luovat taiteen, mutta syntynyt taide tappaa sekä inspiraation että ihmisten tavat. Tylyä.
Pecker on lopulta hieno elokuva, joka vaikuttaa ikuisessa (sokeri)humalassa kuvatulta, mutta rohkealta vedolta. Ennen kaikkea se on kuitenkin rivo ja hauska kuvaus pakkomielteisistä ihmisistä. Siis tavallisista ihmisistä.
