Irwin Goodman on kiistatta mielenkiintoinen kaveri, ja ehkäpä jopa ansaitsikin oman elokuvan. Ja kukapa muu olisi parempi tekemään hänelle arvoa antavaa elokuvaa, kuin suomalaisten suurmiehien (ylistys)tarinoiden kuvittaja Timo Koivusalo! Heppoiseen aiheeseen tarttunut mies loi elokuvan miehestä roolihahmon, julkisuuden, viinan ja oman itsensä välissä, ilman sen suurempia pointteja, mutta… menkööt.
Timo Koivusalon toinen ”oikea” elokuva kertoo siis härmäläisestä kansantaiteilijastamme, syntymänimeltään Antti Hammarberg (Martti Suosalo) sekä tämän elinikäisestä ystävästään Vexi Salmesta (Ilkka Koivula). Yhdessä tämä parivaljakko loi yhden aikansa tunnetuimmista kulttuurihahmoista, ja, mikä tärkeintä, vieläkin suoraan luihin ja ytimiin iskevää musiikkia. Elokuva valottaa hyvin Suomen ensimmäisen protestilaulajan syntyä, miten Antti Hammarbergistä tuli Irwin, ja miten tämä ei pian itsekään oikein ymmärtänyt, kumpi oli totta ja kumpi ei. Onneksi hra Salmi piti itse jalkansa maan pinnalla, ja ystävänsä pystyssä niin, että tämä pystyi temmeltämään läpi jojomaisen uransa: mitä syvemmällä hän kävi, sitä korkeammalle hän taas nousi.
Rentun ruusu on ennen muuta viihde- ja musiikkielokuva, jonka rempseässä tunnelmassa raikaavat Irwin Goodmanin ikivihreät hitit. On sillä kohtuu hyvä tarinakin, joka paikoin oikeasti koskettaa, ja on aidonoloinen (jota tehostaa itsensä Vexi Salmen kertojanrooli), mutta Koivusalo kun ei käsikirjoittajana aivan tahdo saada elokuvaa pysymään täysin kasassa. Silti hän on onnistunut sen suhteen urallaan ehkä kaikkein parhaiten, sillä parhaimmillaan Rentun ruusu on todella mainio elokuvakokemus! Vaikka elokuvan taiteelliset ansiot ovat täyttä Koivusaloa, eli sirpaleita hieman ontuvassa kokonaisuudessa, on Rentun ruusu silti hänen kenties kaikkein ”oikein” elokuvansa: pitkän fiktiivisen elokuvan illuusio on hänen elokuvistaan tässä kaikkein vahvin.
Elokuvan kaikkein kantavin voima on jälleen kerran hieno näyttelijäkaartti: Martti Suosalo tekee ehkä elämänsä parhaan roolityön ailahtelevana laulupoikana. Tämä muuntaumiskykyinen näyttelijä antaa katsojalle niin paljon, että elokuvaa voisi suositella katsottavaksi pelkästään tämän ilmiömäisen suorituksen takia. Vain aidosti hyvä näyttelijä pystyy sekä pitämään roolinsa, naurattamaan, että olemaan samalla täysin ihimillinen ja vakuuttava. Vexi Salmena pyörivä Ilkka Koivula ei yllä Martin tasolle, mutta toisaalta – niinkuin jo sanottu – rima on kyllä hänelle luvattoman korkealla. Ei hän silti huonokaan ole. Ja kun puhuttiin viihde-elokuvasta, ei todellakaan voi olla mainitsematta herskyvää Esko Nikkaria, joka todella pudottaa penkiltä ”tasamaan tallaajiksi” Härmän poikia kutsuvana Väiskinä. Muut elokuvassa ovatkin sitten auttamattomasti sivuosassa. Hauskana yksityiskohtana mainittakoot, että jo Koivusalon ensimmäisessä ”oikeassa” elokuvassa esiintynyt Matti Mäntylä – sinänsä varsin johdonmukaisesti – uusii roolinsa säveltäjämaestro Toivo Kärkenä.
Rentun ruusu on sellainen elokuva, jolle tahtoo antaa paljon anteeksi. Näin rempseälle ja viihdyttävälle elokuvalle ei oikeastaan edes viitsi olla niin nokkava, että juonen selvät porsaanreijät ja ontuminen jaksaisivat niin paljon häiritä. Parasta vain, kun muistaa pistää aivot nollalle ja nauttia hyvästä meiningistä, musiikista ja näyttelijöistä; avomielisen katsojan elokuva palkitsee myös aidosti taitavalla lopullaan myös emotionaalisesti.
Eli ei todellakaan täydellinen, mutta hyvä. Mielestäni kyseessä on Koivusalon paras elokuva.
nimimerkki: Sano mitä sanot
