Kaikkihan me tiedämme, että Clint Eastwood on kuningas. Monet sanovat, että Clint on parantunut vanhetessaan, ja että miehen parhaat elokuvat on tehty hiuksien harmaannuttua ja ryppyjen syvennyttyä. Monet taas sanovat, että Likainen Harry on maestron uran lakipiste ja paras kaikista. Noh, meikäläinen ei sijoitu kumpaankaan leiriin. Varmaa on, että äijän paras filkka tehtiin jo vuonna 1966, kun Clint poltti ketjussa sikareita ja heilutteli Colttia Ennio Morriconen taivaallisten säkeiden tahdissa, elokuvassa Hyvät , pahat ja rumat, mutta Eastwoodin ura ei todellakaan ole sittemmin kokenut minkäänlaista laskusuuntausta, vaan äijä on pukannut loistavia elokuvia tasaiseen tahtiin, viimeisimpänä, vaan ei missään nimessä vähäisimpänä Oscar-jyrä Million Dollar Baby. Useat myös sanovat, ettei Clintiltä ole koskaan draama luonnistunut. Nämä ovat tietysti mielipideasioita, ja siksipä ilmaisen oman mielipiteeni: Sellainen puhe on pelkkää kateellisten panettelua! Tästä todisteena vaikkapa nyt arvostelun alla oleva Honkytonk man, joka on peräisin 1980-luvun alkuvuosilta, jolloin Eastwood oli jo turvallisesti ylittänyt viidennenkymmenennen ikävuotensa, ja päätti unohtaa roistojen rankaisemisen ainakin yhden elokuvan ajaksi.
Maalaiselämä on varmasti kovaa, mutta vielä kovempaa se oli lamakauden Yhdysvalloissa. Suurehkon farmariperheen elämää ei tasan helpota esimerkiksi hiekkamyrsky, joka tekee kerralla selvää jälkeä sadosta. Edessä on muutto Kaliforniaan, toisille pelloille. Perheen teinipoika Whit ei kuitenkaan halua elää koko elämäänsä viljelijänä, ja niinpä poika on haltioissaan, kun hän saa mahdollisuuden lähteä juopottelevan, yrmyn kantrilaulajaenonsa, Redin, kanssa Nashvilleen. Kummallakin on unelma: Whit haluaa pois pelloilta, tehdä jotain suurta, ja pahasti keuhkotautinen Red haluaa onnistua laulajana, saada aikaan muutakin kuin hikisiä keikkoja savuisissa räkälöissä. Matkaan lähtee myös vanha je hieman seniili isoisä, joka ei halua Kaliforniaan eikä Nashvilleen, vaan synnyinseuduilleen Tenneseehen. Ainakin minulle tarina tuo mieleen Guy Clarkin elämää suuremman kantrikappaleen, Desperadoes waiting for a train.
Honkytonk man on hieno tarina ystävyydestä ja unelmien tavoittelusta. Se ei kuitenkaan sorru sentimentaalisuuteen tai anna järin ylevää kuvaa kiertävän artistin urasta. Itse asiassa kyseessä on viimeiseen asti erittäin realistinen, mutta lämminsydäminen ja samalla vahva, katsojan tunteisiin vetoava draama, joka on ennenkaikkea tekijänsä näköinen. Älykästä, kaunista, surullista ja hauskaa. Honkytonk man on toki viihteellinen, mutta sitä ei missään nimessä pidä katsoa aivot narikassa. Suositellaan laatudraamojen ystäville ja Eastwoodin faneille. Hieno leffa.
