Elämän resepti nykymaailmassa kuuluu: Usko itseesi välittämättä lähtökohdistasi, löydä oma juttusi, ole rohkea, luo uutta. Pixar lisää: Ei haittaa, vaikka sattuisit olemaan jyrsijä.
Viime vuosien kuumimman animaatiostudion tuoreen elokuvan sankarina nähdään kulinaristinen Remy-rotta. Rotat eivät tunnetusti ole turhan tarkkoja ravinnostaan, mutta Remypä ei tyydykään pelkkiin roskislöytöihin. Karvapallo livahtaa usein läheisen talon keittiöön hankkimaan tuoreita makuelämyksiä ja ihailee edesmennyttä mestarikokki Auguste Gusteauta, jonka mukaan kuka tahansa osaa kokata.
Sattuman oikusta Remy joutuu eroon rottayhteisöstään, päätyy Pariisiin ja lopulta Gusteaun ravintolaan, jossa rotan kulinarististä silmää todella tarvitaan. Remy ryhtyy toteuttamaan visioitaan ravintolaan vasta palkatun tohelon apupoika Linguinin kautta. Työnjako on selvä: Remy vetelee naruista ja Linguini alkaa vaikuttaa todelliselta keittiöiden Da Vinciltä. Parivaljakon uskaliaat luomukset järkyttävätkin maineensa menettäneen ravintolan jämähtänyttä arkea. Tämä ei lämmitä pakasteruokabisnekseen halajavaa pääkokki Skinneriä varsinkaan, kun Linguini osoittautuu Gusteaun lailliseksi perijäksi. Oman lisänsä suurilla unelmilla ja rosmariinilla maustettuun muhennokseen tuovat sievä mutta temperamenttinen kokki Colette sekä armoton ruokakriitikko Anton Ego.
Ratatouille on hyvin perinteinen koko perheen elokuva eläinhahmoineen ja opettavaisine tokaisuineen, mutta se onnistuu välttämään pahimman holhoamisen ja irtonaurujen kalastuksen. Käsikirjoituksessa on aistittavissa häivähdys tuoreutta, vaikka perusosaset ja tietyt juonenkäänteet ovat hyvinkin tuttuja. Eivätpä itsensä löytämisen ja unelmiin uskomisen kaltaiset teemat voi oikein vanhentuakaan. Jo pelkkä juoni nostaa elokuvan omille jaloilleen ja saa aikuisenkin viihtymään – Dreamworksin animaatioista tuttua popkulttuuriviittausten ryöppyä ei jää edes kaipaamaan.
Päähenkilöt ovat varsin sympaattisia, vaikkakin aavistuksen ohuita. Linguinin ja Coletten suhde olisi kaivannut väritystä ja ravintolan kirjavaan kokkikatraaseen olisi mieluusti tutustunut lähemminkin. Herkullisin hahmo on eittämättä Peter O’Toolen samettisen kylmäävästi tulkitsema kriitikko Ego. Ratatouillen sympaattista tunnelmaa kohottavat tapahtumien taustalla sykkivä, aina ihastuttava Pariisi sekä intohimoinen suhtautuminen ruokaan. Kukapa ei rakastaisi ruoanlaittoa – tai vähintään syömistä – ja muistelisi kaiholla äidin herkkupatoja? Teknisenä suorituksenakin Ratatouille on tämän hetken ehdotonta kärkeä. Rottien turkit, Pariisin valot sekä tuli- ja vesiefektit ovat kaikki vaikuttavan näköisiä.
Ratatouille olisi kaivannut ehkä hieman enemmän sitä näkemystä ja uskallusta, jota elokuva peräänkuulutti ruuanlaittoon. Perinteiden kunnioittaminen ei kuitenkaan ole mitenkään väärä lähestymistapa, varsinkaan lastenelokuvissa. Pakko myöntää, että yksikään Disney-tuotanto ei ole vuosiin jättänyt tähän ikuiseen lapseen näin lämmintä tunnetta. Onneksi on Pixar, joka osaa antaa tekohengitystä hitaasti tukehtuvalle Disneyn taialle.
