Huhhuh, mikä leffa. Teemoiksi on valittu niinkin kevyttä kamaa kuin syntymä, elämä, kuolema, luomistyö, evoluutio ja koko olemassaolon konsepti. Ydinperhe ja sen luoma kasvuympäristö, ongelmalliset isäsuhteet ja viattomuuden menetys, pettymys omaan itseen ja haavoittuvaisen ihmisen tekemät virheet saavat kyytiä oikein universaalissa mittakaavassa tässä kolossaalisessa uutuudessa, joka pitää nähdä valkokankaalta. Visionääri Terrence Malick on ohjannut filmejä jo 70-luvulta lähtien, mutta tämä Cannes -voittaja on vasta miekkosen viides kokopitkä pläjäys, ja kun pohjalta löytyy sellaisia vertailukohteita kuin Julma maa tai Veteen piirretty viiva, on rima tietysti suorastaan hävyttömän korkealla.
Heti voidaan myöntää, ettei Malick tälläkään kertaa taivu minkäännäköisiin kompromisseihin, vaan on tehnyt koko elokuvan jopa häiritsevyyteen asti omilla ehdoillaan. Tree of Life on kaksi ja puoli timmaa eksistentiaalista haistavittua vasten katsojan naamaa. Malick ei selittele motiivejaan, pyytele anteeksi tai tee mitään katsojalle helpoksi, ja näinhän sen juuri pitääkin mennä. Homman keskiössä pyörii texasilainen perhe 1950-luvulla, ja keskeisimpänä hahmona Jack-poika, joka näennäisen menestyneenä aikuisena edelleen kelailee päässään vaikeaa lapsuuttaan, tiukkaa isäpappaansa ja pikkuveljen kuolemaa, tragediaa joka mullisti koko perheen elämän.
Viesti pojan kuolemasta saapuu äidille kirjeellä leffan alussa ja sitten alkaa tykitys. Ohjaaja lataa kankaalle tietynlaista 2001: Avaruusseikkailumaista jylhästi kuvauksen ja musiikin yhteispelillä temppuilevaa avaruudellista näkemystään Maailmojen synnystä ja elämän kehityksestä säilyttäen koko ajan vahvan symbolisen otteensa. Tässä vaan mennään niillä rajoilla, että onko koko hommassa enää mitään järkeä. Siinä vaiheessa kun CGI:llä luodut vagina -ja peniskalat uiskentelevat idyllisen sinisessä meressä, niitä seuraa maalle nouseva Elämän puu ja siitä leikataan kaiken katoavaisuutta julistavaan kuolemaa tekevään dinosaurukseen, Raato puristi salmiakkipussin reunaa ja mietti Maximin penkissä jo aika paljon sitä, onko tämä nyt hyvää taidetta vai itsetarkoituksellista ja pompöösiä, itseriittoisen ällöttävää julistamista. Kukin katsoja saa itse päättää.
Tiettyä vangitsevuutta tässä mammutissa on. Se miten yhden pikkulapsen kuolema merkitsee koko universumissa niin häviävän vähän, mutta toisaalta jollekin ihmiselle se merkitsee aivan kaikkea, koko universumia, on suorastaan rusentavaa tajuta elokuvan keinoin tällä tavalla. Mutta sitten koko hieno filosofinen pohdiskelma meinaa hävitä filmin rajun ja rankan vyörytyksen alle. Jack kyseenalaistaa katsojan kanssa koko olemassaolon ja ihmisyyden. Malick tuntuu huutavan tuskaisena elokuvansa välityksellä ikuisia kysymyksiä, kuten Mitä väliä? Yllättävää kyllä, moukaroituaan ihmisyyttä ja elämää eksistentialismin suurella nyrkillä kaksi ja puoli tuntia ohjaaja tuntuu päätyvän kohtalaisen positiiviseen loppuratkaisuun, antaa henkilöilleen eräänlaisen armon, ja tarjoaa näin katsojallekin pienen hengähdyksen, toivonkipinän ja valoa tunnelin päähän.
The Tree Of Life on hämmentävä ja rankka elokuva. Parhaimmillaan se on oikeasti koskettava ja raaka, tunteisiin vetoava yritys ymmärtää tai edes hahmottaa jotain koko tästä ulottuvuudesta, ajasta ja avaruudesta, ihmiselämän suuruudesta ja pienuudesta ja elämän/kuoleman täydellisyydestä ja hienoudesta,vai ehkä sittenkin vain sataprosenttisesta merkitsemättömyydestä. Huonoimmillaan se on vain vanhan ja kärttyisän taiteilijan kiukkuinen ja omahyväinen visio siitä, millaisia hienojen elokuvien tulisi olla. Huhhuh. Vaikeaa. Meinasin jopa jättää leffan arvostelematta, sillä rehellisesti en osaa yhtään sanoa, millaiset pisteet tälle pitäisi heittää. Älkää takertuko pistearvosteluun, lukekaa tekstiä ja hiffatkaa se, että tästä leffasta löytyy niin monta oikeaa tulkintaa ja mielipidettä kuin on katsojia.
