John McTiernan on vastuussa kahdesta äärimmäisen hyvästä 80-luvun lopun toimintaleffasta. Paremmin hänet tunnetaan varmaankin tästä myöhäisemmästä, eloonjäämistoiminta Die Hardista, mutta kaiken mahdollisen ylistyksen ansaitsee myös vuotta vanhempi viihteellisen toiminnan mestariteos, sci-fiä ja jopa vähän slasherkauhuakin yhdistävä Predator.
Elokuvan juoni ei ole niinkään innovatiivinen, mutta siinä on mielenkiintoista kaksijakoisuutta. Heti leffan alussa herkimmät saattavat pyörtyä testosteronin yliannostuksesta, kun majuri Dutch (Schwarzenegger) saapuu pelastustiiminsä kanssa helikopterissa sotilastukikohtaan paksu sikari suupielessä. Auringonlaskun kera, totta kai. Perillä annetaan tehtävä, joka pitää sisällään isojen pamppujen pelastusta Keski-Amerikan viidakoista. Paikallisia sissejä epäillään kidnappaajiksi, joten niiden leiri pitäisi pistää matalaksi, kunhan sinne asti päästään.
Näin lähtee matkaan joukko muskeleitaan pullistelevia machoäijiä isojen aseiden kanssa, tehtävänä teurastaa hyvän asian puolesta. Kovasti antaumuksellahan he sen tekevätkin, kun sissien leiriin pääsevät, eihän siinä montaakymmentä minuuttia kestä. Mikäpä ei onnistuisi Yhdysvaltain ihmesotureilta. Enää vain takaisin, ja homma on selvä. Vai onko? Jotain nimittäin tuntuu olevan pahasti pielessä viidakon syvyyksissä. Varmasti yleinen ajatus, kun puista löydetään roikkumasta nyljettyjä ihmisiä…
Tässä kohdassa elokuva tekee erikoisen käännöksen. Vielä vähän aikaa sitten sai löhötä sohvan pohjalla ja nauttia, kun Dutch ja kumppanit niittaavat pahoja äijiä kumoon ilman sen kummempia oman puolen miestappioita. Nyt sitten nämä kovat soturit saavat kokea puhdasta pakokauhua, kun omia poikia aletaan teurastaa yksitellen, eikä tappajaa näy. Alkaa tuntua siltä, että joku kovempi tyyppi metsästääkin heitä. Katsoja saattaa nousta sohvansa pohjalta kunnon istuma-asentoon, pohtien: ”Mistäs nyt on kyse? Noiden tyyppienhän pitäisi olla voittamattomia”. Tästä eteenpäin onkin luvassa viidakossa kyykkimistä ja ansojen asettelua, kun Suuri Tuntematon uhkaa siellä jossain.
Tällainen muutos on hyvin radikaali, ja onkin ihme, että se on onnistuttu tekemään niin sulavasti. Sitä tietysti tukee ammattitaitoinen työskentely. McTiernan taitaa kyllä actionleffaohjauksen, ja näyttelijät osaavat tulkita persoonallisia hahmojaan riittävän hyvin, jotta katsoja saadaan mukaan heidän tehtävänsä hyviin ja huonoihin hetkiin. Jokainen ei välttämättä edes huomaa, kun tämä ilmapiirin vaihdos tapahtuu. Kyseessähän on täysin looginen kuvaus raa’asta tosielämästä; niin kauan voi kukkoilla ja tehdä mielensä mukaan, kunnes tulee vastaan vahvempi kaveri.
Tämä vahvempi kaveri onkin kenties leffan kiehtovin osa-alue. Dutchin porukkaa saalistava Predator on nimittäin jotain aivan käsittämättömän tyylikästä. Vaikka kyseessä on selvästi pahis, häntä ei osaa pitää sellaisena. Predatoria ei motivoi meidän kulttuurimme itsekkäät tavoitteet, joilla meidän maailmassamme syntyy ”pahoja” ihmisiä. Predator ei yritä valloittaa maailmaa eikä hän myöskään jahtaa maallista mammonaa. Predatorilla on vain urheilulajinsa. Hän on kunniallinen hahmo, joka nyt sattuu vain olemaan päähenkilöiden näkökulmasta katsoen väärässä paikassa.
Rankkaa toimintaa, mielenkiintoinen käänne, hyviä hahmoja sekä ripaus rajua väkivaltaa. Siinä on tämän elokuvan yhtälö, enkä ainakaan omalla laskuopillani saa siitä täyttä viittä alhaisempaa tulosta.
nimimerkki: Aleksanteri
