Sam Raimin hassunhauskan Hämäkkimies-leffan ilmestyessä elokuvateattereihin harva tuskin osasikaan kuvitellakaan, kuinka pitkällinen vääntö pahaisen supersuhinoinnin takana olikaan: ajatus seittilingon omasta Hollywood-tason produktiosta oli pöydällä jo vuosia ennen Richard Donnerin Teräsmiestäkään. Marvelin lisenssiä pääsivät tuona aikana käpälissään pyörittelemään niin Cannon Group kuin Rambo-leffoista tuttu Carolcokin, ohjaajista ainakin Joseph Zito, Albert Pyun, Roger Corman, James Cameron, Tim Burton ja David Fincher ennen mustan pekan päätymistä ensisijaisesti televisiotyöhönsä keskittyneen Raimin käteen. Alkuperäisestä, kylmään sotaan painottuvasta käsikirjoituksesta ei säilynyt lopulliseen versioon rahtuakaan, eikä Leonardo DiCapriostakaan tullut supersankaria. Tiettävästi pieniä osia vanhoista suunnitelmista hyödynnettiin myös Raimin toimesta, joskaan selvää ei ole, mitä ja missä määrin, eikä vanhoja tekijöitä lopputeksteissä mainitakaan yhdestä jos toisestakin sopimus- ja lakiteknisestä syystä.
Tobey Maguiren esittämä Peter Parker asustaa New Yorkissa tätinsä ja setänsä luona. Kouluretkellä hyönteislabraan geenimanipuloitu hämähäkki puraisee Parkeria kätöseen ja laukaisee sarjan muutoksia teinipojan kehossa: jatkossa Peter ei enää tarvitse silmälaseja, penkistä nousee muutakin kuin hanuri, ja kädetkin ovat tahmaisia muustakin kuin vanhasta hiestä. Teini-iän ihmeestä voimaantunut babyface päättää lyödä rahoiksi ihmevoimillaan, mutta ihmepojan valhe ja välinpitämättömyys johtavatkin Ben-sedän kuolemaan pikkunilkin ihmepuukosta. Kuoliaaksi kangistuneen sedän opetukset suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta Peter sulkee mutatoituneeseen sydämeensä omaksuen roolin kaupunkia suojelevana supersankarina.
Muistan pitäneeni Raimin Hämiksen visuaalista tyyliä tuoreeltaan omituisena verrattuna vaikkapa vuoden 1994 vakavamman piirrossarjan ryppyotsaisempaan antiin. Raimi on sittemmin itse kertonut halunneensa tavoittaa ohjaustyöllään itselleen tutun vanhan liiton camp-Marvelin tunnelmaa tarkoituksellisen ylilyödyillä ja värikkäillä yksityiskohdilla erotuksena 2000-luvun alun muodikkaan tylsänharmaaseen yleistyyliin. Samasta syystä Raimi ei olisi halunnut Venomia mukaan trilogian kolmanteen osaan, sillä hahmo edustaa muuhun tarinaan nähden eri aikakautta. Missä määrin Pyunin, Ziton ja Cormanin panos lienee lopputulokseen erityisesti vaikuttanut, ei tarina kerro, mutta Suomessakin julkaistujen kasarivuosien Hämis-sarjakuvien perusteella Raimi tuntuisi olevan asian ytimessä.
Alkuperäiseksi roistoksi Hämähäkkimies-leffaan suunniteltiin Vihreän menninkäisen ohella Tohtori Mustekalaa, mutta jälkimmäinen päädyttiin leikkaamaan käsikirjoituksesta aivan kalkkiviivoilla. Virtaviivaistetumpi tarina keskittyykin enemmän isän ja pojan suhteeseen – tässä tapauksessa Osbornen perheen sisäiseen draamaan sekä Norman Osborneen (Willem Dafoe) oman isähahmonsa menettäneen Peterin mentorina. Teemaa jatkettiin sittemmin Raimin taideteoksen jatko-osassa esittelemällä Otto Octavius vuoden 1994 animaatiosarjan hengessä niin ikään Peterin mentorina ja isähahmona. Klassiselle Hämähäkkimiehelle isyys ja isähahmot ovatkin olleet tärkeitä teemoja. Miten mielenkiintoista olisikaan, jos Peter Parker edes ajatusleikin tasolla perustaisi joskus perheen ja päätyisi tuskailemaan oman isyytensä suhteen?
Vuoden 2002 Hämis ei ole mielestäni räjähtävä toimintaleffa siinä missä viime vuosina tulleet prameammat supersankaroinnit turruttavuuteen asti ovat. Batman & Robinin floppauksen jälkilöylyissä sarjakuvafilmatisointeihin ei uskottu, budjetti oli rajallinen ja tietokonepuolen osaaminenkin vielä lapsenkengissään, joten nykyisen kaltaista toimintamannaa ei tuolloin ollut mahdollistakaan yleisölle tarjota. Raimin Hämiksen suurin valtti ja vahvuus onkin mielestäni erivelmu huumorintaju, alkaen leppoisasta camp-hengestä sekä roolituksista (J.K. Simmons) aina pilke silmäkulmassa viljeltyyn nasevaan ironiaan ja yksittäisiin koomisiin sutkautuksiin. Internet on nykyisin vieläpä kukkurallaan aiheesta tehtyjä meemejä sekä huvittavia dubattuja ja editoituja näkemyksiä miljoonien katsojien riemuksi. Mikään täysin tyhjänpäiväinen ja kaavoihin kangistunut tuotos ei moista määrä iloa kykenisi maailmaan tuomaan.
