Välityö mikä välityö, niinhän ne katalat äänet aina Jackie Brownin kohdalla sanovat. Mutta ihan turhaan, sillä Jackie Brown on taattua Tarantinoa: vahvasti rönsyilevä paketti, jossa vahvat henkilöhahmot, dialogi ja ohjaajan kieltämättä outoon persoonaan yhdistyvä viileys yhdistyvät taidokkaasti.
Kuten aina, Tarantinolla on jälleen käytössä vahva ja laaja näyttelijäarsenaali, Michael Keatonista ja vakiokasvo Samppa Jacksonista itse Robert De Niroon ja Pam ”Foxy Brown” Grieriin asti. Nimiroolin vetävä Grier on tällä kertaa se vanha ”jo unohdettu kasvo”, jolla on kunnia palata parrasvaloihin vain siksi, että Herra Ohjaajan erikoinen mieli niin sanoo. Muutenkaan Q ei peittele (etenkin 70-lukulaisia) mieltymyksiään, vaan viittauksia suosikkeihin satelee ja lisäksi jopa paljaista jaloista otetaan kovin tutunoloinen pitkä otos, ihan vain Q:n jalkafetissilinjauksen vuoksi…
Kaiken hämmentävän jahkailun, tuttujen maneerien ja vielä tutumman rakenteen jälkeen kasassa on taitava tarina, jonka taustalla vaikuttaa Elmore Leonardin (mm. Get Shorty, Be Cool) sanansälä, eikä yksistään Tarantino. Sen kummemmin kirjan sisältöä tuntematta voi todeta, että tässäkin maailmassa raha oikeuttaa suuriin tekoihin, naiset ovat liioitellun kauniita ja mystisiä ja miehet kovaakin kovempia. Samu-sirkka Jackson onnistuu näyttämään uskottavalta killeriltä jopa pitkän letin ja letitetyn pujoparran kanssa, mikä omalta osaltaan kertoo elokuvan onnistuneesta latauksesta.
FBI:n ja aseparonin juonittelevan yhteenoton tarjoava Jackie Brown on toiminnallisesti Q:n rauhallisinta osastoa, mikä lienee osasyynä astetta heikompaan yleisarvosanaan. Tarantino-nimeen kun edelleen väärin perustein yhdistetään joka kerta toiminta, vaikka tarjotut pätkät ovat paljon muutakin. Toisena perusteena voidaan pitää haitallista julkaisuajankohtaa heti suurimman Q-tyylibuumin jälkeen, joka toki sekin viittaa samaan vääristyneiden (tyyli- & tempo-)odotusten ongelmaan.
Juonellisesti JB sisältää oikeastaan paljonkin tavaraa (ison pahvikassillisen kenties?) keskiverto-Tarantinoiluun verrattuna. Tapahtumat on vain siroteltu hitaahkosti jämptillä asenteella jauhavaan kokonaisuuteen. Robert Fosterin käsittämättömän vähäeleinen suoritus itse tähtösten takana, harvinainen ”Hollywood-iän jo ohittaneiden romanssinpoikanen” ja aina yhtä oudolla tavalla takaraivoon iskostuva miljöö pitävät huolen siitä, että katselukokemuksen aikana kello juoksee kuin Jari Sporttila aikoinaan Häkkisen perässä. Täytyy myös myöntää, että loppupeleissä Kill Billin lapsekas keinoverenroiskutusykkösosa suorastaan ”pilkotaan samuraimiekalla” Jackien toimesta eikä aihetta häpeään ole edes koko Q-filmografian edessä.
