Guillermo Del Toron Pan’s Labyrinth -elokuvan saama järisyttävä vastaanotto sai kiinnostukseni automaattisesti heräämään. Ennen elokuvateatteriin taapertamista oli kuitenkin nähtävä edellämainitun epävirallinen jatko-osa, eli kyseessä oleva The Devil’s Backbone. Vaikka pyrinkin aina katsomaan jokaisen elokuvan vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia, sai tämänkin tuotoksen ympärillä vallinnut posiitivinen porina minut odottamaan jotakin hyvää. Tämä saattoikin olla syypää karvaaseen pettymykseen. Ennen kuin tässä kuitenkaan ruvetaan tuotosta mollaamaan kerrottakoon muutama sananen juonesta.
Pätkä sijouttuu 1939 luvun sisällissodan runtelemaan Espanjaan ja pyörii 10-vuotiaan Carlos (Fernando Tielve) pojan ympärillä tämän joutuessa orpokotiin. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene uudessa miljöössä ihan putkeen. Mestan muut nassikat, ja jopa henkilökunta ovat Carlosille ilkeitä ja mikä parasta – paikassa kummittelee. Tämä kaikki hämmentää ja pelottaa urheata sankariamme, mutta pian tämä yliluonnollinen aspekti saa mielenkiinnon heräämään siinä määrin, että asiasta on otettava perinpohjin selvää. Elokuvassa yhdistellään siis karua todellisuutta ja yliluonnollista fantasiaa aivan kuten Pan’s Labyrinthissä. Mikä tässä hommassa sitten on vikana?
Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että inhosin myös Pan’s Labyrinthia. Ongelmat nimittäin näiden kahden tuotoksen välillä ovat identtisiä. Ne ovat kuolettavan tylsiä. En rupea tässä ohjausta, näyttelemistä, kameratyötä ym. hömpötyksiä edes tarkemmin ruotimaan, sillä ne kaikki ovat yhdentekeviä sen seikan rinnalla, että tätä ei ole kiva katsoa. Fantasia ja realismi eivät nivoudu kovinkaan hyvin yhteen ja tyhmempi katsoja saattaa olettaakin että langat sidotaan lopulta järkevästi kasaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan elokuvan jälkeen jää hieman petetty fiilis.
Kovin jännittäväksikään ilmapiiri ei kerkiä missään vaiheessa äityä, sillä yliluonnolliset jaksot ovat kovin lyhyitä. Pääosa elokuvan ajasta kulutetaan arkisen ahdistuksen ja surkeuden märehtimiseen. Jos haluaisin moista angstaamista a´la ”Mies Vailla Menneisyyttä” katsoa, siirtyisin kylmänviileästi Yleisradion esittämiin, muiden ihmisten surkeudella raflaavien dokkareiden pariin. Myös ”Karpolla on asiaa” kelpaisi oikein mainiosti.
Monelta nimittäin tuntuu olevan unohduksissa se elokuvien katsomisen päätarkoitus eli viihtyminen. Pysteistä, palkinnoista ja muista arvostelijoista päätellen tämä saattaa olla muilla tavoin ihan hyvä, mutta viihdyttävä se ei missään nimessä ole. Tästä johtuen kaksi pistettä. Toinen siksi koska minunkin täytyy harrastaa ”tietävää” metakritiikkiä, jotta en tuntisi itseäni sylkykupiksi muiden arvostelijoiden silmissä.
Tärkeä loppuhuomio!!! Katselin rainan tätä kirjoittaessa uudelleen pimeässä huoneessa ja mikä tärkeintä tätä oli edeltänyt kolmen päivän mittainen rivakka alkoholinkäyttö ja sitä seuraavat pelkotilat. Tällöin kummitusjaksot säväyttävät fraktaalitajuntaa aivan uudessa mittakaavassa. Hui kamala sentään, pakko mennä peiton alle piiloon! Muutaman päivän nesteytystä siis suositellaan jos haluaa ottaa pätkästä kaiken irti. Annetaan täten puolikas piste lisää pelkkareita potiessa.
nimimerkki: RandomSwinger
