Vince Lombardi High School – rehtoreiden helvetti megaluokan asteikolla, ja rockia rakastavien nuorten tyyssija. Mutta uusi ja supertiukka reksi, Neiti Togar(Mary Woronov) on aikeissa kieltää paheellisen rökkenröllin ja pyöräyttää kelloa neljännesvuosisadalla taaksepäin. Tietenkin löysäilevät nuoret eivät katso tätä hyvällä, varsinkin kun The Ramones on tulossa kaupunkiin. Siispä, nahkatakkisten hevilettien täytyy käydä taisteluun teinipunkkari Riff Randellin(P.J Soles) johdolla natsivertauksilla täytettyä hallintoa vastaan.
Kuulostaa aika vähältä, mutta usko pois, kun kaiken ylimääräisen kuorii pois, niin tuo jää puolitoistatuntisen leffan punaiseksi langaksi. Porkkanana roikkuu katsojan edessä The Ramonesin esiintyminen, sekä aimo annos klassikkokappaleita aina Blitzkrieg Bopista Teenage Lobotomyyn. Rehellisesti voi sanoa, että melkein ainoana asiana koko leffassa, ne eivät petä. Alussa jopa DVD-kotelon kansikin lupasi hyvää Delta- Jengistä kopioidulla piirrostyylillä, mutta minkä voi, kun dialogi on täynnä typerän sinisilmäisyyden rajat ylittäviä heittoja. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi, niin väkipakolla, tai ainakin siltä vahvasti näyttää, on mukaan ängetty vielä tavanomainen neitsyydenmenetystarina. Eikä siinä vielä kaikki:
Ensinnäkin, päähenkilön nimi on Riff Randell. Siis, herranjestas, onko surkuhupaisempaa nimeä ikinä keksitty kapinalliselle punkkarille? Asiaa ei auta, että Randell mukaan luettuna hahmokavalkadi on täynnä yksiulotteisia, ja Saharan autiomaan hiekkaakin kuivempia hahmoja. Randellin parhaana ystävänä roikkuu suvaitsevaisuuden vuoksi älykäs, mutta tietämättään söpö tiedemuija(Dey Young), jotta kaikilla olisi kivaa. Kaikilla, paitsi katsojalla. Rock ’n Roll High Schoolista puuttuu yksinkertaisesti se särmä ja asenne, mitä The Ramonesin musiikissa ja huomattavasti paremmissa bailuleffoissa, kuten Delta- Jengissä on. Yhtään härskiä vitsiä, alastomuutta, tai itsetuhoista teinijuontia ei ole mukana, vaan fiksu käsikirjoittaja ja ohjaaja olivat sen sijaan päättäneet täyttää koko filkan noloilla tanssikohtauksilla.
Mutta ei kuitenkaan mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Vähänkin The Ramonesia diggaileva kokee huumaavan euforisen tunteen joka ikisen kohtauksen aikana, kun bändi on mukana. Joey, Johnny, Dee Dee ja Marky eivät ole näyttelijöitä, eivätkä saa huomattavasti aikaa kuvaruudulla, mutta silti he säilyvät ylivoimaisesti kiinnostavimpina henkilöinä koko leffassa. Itse asiassa, Dee Dee oli niin huono näyttelijä, että hänen vuorosanansa leikattiin viidestä kahteen. Se on jo jotain. The Ramonesista pitäville on myös sokerina pohjalla 14.12.1978 taltioitu konsertti extroissa.
