Kumma ikämies kuolee vanhalla maatilanrähjällä. Tila jää perinnöksi miekkosen vieraantuneelle tyttärelle (Carrie Coon), jolla on velkataakan lisäksi kaksi lasta huolehdittavinaan: Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard). Heistä ensimmäinen on fysiikasta kiinnostunut vakava pikku poikatyttö, jälkimmäinen teini-ikään ehtinyt ajelehtija. Isoisän perintö vaikuttaa alkuun arvottomalta romukokoelmalta, kunnes Phobe pääsee jäljille tämän historiasta New Yorkin Haamujengissä. Samalla paljastuu, ettei isoisä valinnut viimeistä asuinsijaansa silkkaa päättömyyttään.
Vuoden 2016 elokuvatapaus, johon liittyy ohjaaja Paul Feig, kirvelee yhä joidenkin katsojien mielissä. Ghostbusters-franchisea on yritetty virittää uudestaan käyntiin kuin vanhaa Ecto-1-hälytysajoneuvoa, mutta samaisen kaaran tavoin ei Haamujengi jotenkin vain ole päässyt kunnolla liikkeelle tällä vuosituhannella. Ghostbusters: Afterlife puhdistaa franchisesta pölyjä ja karstaa, ja ujuttaa mukaan nuoren polven voimaa, jolla myös Ecto-1 starttaa jälleen.
Elokuva on ladattu täyteen nostalgiaa, josta vanhat Ghostbusters-fanit ovat taatusti mielissään. Esim. leffan aaveet ovat yhtä naurettavan tai kökköisen näköisiä kuin ne olisi toteutettu mm. stop motion -tekniikalla 1980-luvun malliin, ja pääpahis, Gozer, on yhä mieltynyt vuosikymmenten takaiseen tyyliin sekä toiminnassaan että ulkonäköönsä liittyen. Tällainen ei silti syö näiden hahmojen kauhukerrointa: mitä typerämmän näköinen ilmestys, sitä vaarallisemmaksi se osoittautuu ja elokuvan sankarien ollessa kaikin puolin sympaattisia heidän kohtalostaan on helppo välittää.
Alkuperäisen Ghostbusters-leffasarjan ohjaajan Ivan Reitmanin poika Jason ei monista kehuista huolimatta kuulu allekirjoittaneen suosikkiohjaajiin ja -käsikirjoittajiin. Vaikkapa George Clooneyn tähdittämä Up in the Air pyrki käsittelemään raskaita aiheita mutta jäi yrityksessään epämääräisesti puolitiehen. Ghostbusters: Afterlifen kohdalla nuorempi Reitman onnistuu omia lapsuusmuistojaan herkistelemällä herättämään henkiin jotain kauan kaivattua. Leffan tarinassa on samaa viihdyttävää järjettömyyttä kuin Ivan Reitmanin Haamujengi-rainoissa: tavallinen kansa kohtaa haamujen terrorin, jota epätavallinen sankarijoukko saapuu torjumaan.
Ghostbusters: Afterlife ei ole sillä tavoin hauska kuin alkuperäiset Haamujengi-elokuvat, mikä johtuu osittain siitä, että tämän elokuvan keskeiset sankarit ovat lapsia aikuisten miesten sijaan. Toki muksutkin voivat heittää hauskaa läppää ja törmäillä hassusti, kuten kasariklassikossa Arkajalat tai ysärihitissä Yksin kotona, mutta lapsiin kohdistuu lopulta kuitenkin erilaisia odotuksia kuin aikuisiin. Elokuvassa on myös aikuisten hahmojen harteille laskettua komiikkaa – löytyy alaikäisille kiellettyjä kauhuleffoja tyrkyttävä opettaja (Paul Rudd) ja vanhan haamuntorjujajoukon cameo. Mutta nämä hahmot ovat antamassa vain taustatukea nuoremmille.
Jopa koskettavaksi äityvänä nostalgiatrippinä Ghostbusters: Afterlife on elokuva, josta on helppo pitää. Tämä ei tarkoita, että se olisi kuitenkaan täydellinen mestariteos. Juonessa on aukkoja (esim. miten Dan Aykroydin tulkitsema Stantz ei lähtenyt Bill Murrayn Venkmanin ja Ernie Hudsonin Zeddemoren kanssa Spenglerin perään, vaikka tämä oli jäljitettävissä?) ja välillä kerronta laahaa – tai se tuntuu laahaavan, koska musiikkiraidalla soivat sävelet on luotu laiskasti (samaa teemaa kierrätetään kuin 12-säkeistöisessä lastenlaulussa). Näistä sekoista huolimatta tätä voisi katsoa enemmänkin, ja leffa myös vihjaa loppumetreillään, ettei Haamujengin toiminta tähän lopu.
