Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin alkuperäisestä versiosta huippuohjaaja Martin Scorsese uskalsi tarttua Cape Fearin re-make-projektin ohjaajaksi ja pyysi pääosaan arvokkaan luottomiehensä (henkilökohtaisen suosikkinäyttelijäni) Robert De Niron psykopaatti Max Cadyn rooliin. Asianajaja Sam Bowdenin rooliin Scorsese kipeästi halusi Harrison Fordia ja yllytti jopa De Niron houkuttelemaan tätä puhelimitse osaan. Harri silti kieltäytyi ja rooliin hankittiin vähän Fordin tapainen näyttelijä Nick Nolte.
Neljäntoista vankivuoden jälkeen pahoinpitelijä että raiskaaja Max Cady päästetään vapaaksi vankilasta. Noina vuosina hän luki itsensä pelottavan älykkääksi, treenasi kroppansa Syltyn Rambo-kuosiin ja tatuoi kehonsa täyteen tekstejä ja kuvia. Tarkoitus olisi nyt kostaa entiselle asianajajalleen, joka tahalteen munasi Cadyn jutun ja päästi tämän lusimaan kiven sisään. Tämä asianajaja, nimeltään Sam Bowden, omaa onnellisen perheen, johon lukeutuvat vaimo, tytär ja koira. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan viivy elokuvassa kauaa Cadyn korjatessa tämän melkeinpä heti alussa paremmille vesille. Bowdenin piina alkaa perheen sisäisten riitojen keskellä Cadyn ovelasti painostamana lähellä milloin minkäkin muurin päällä.
Scorsesea voisi näin alkuun kiittää ohjauksesta sillä tällaista materiaalia hän ei ole kyennyt saavuttamaan Taksikuskissa, Mafiaveljissä, Casinossa tai missään muussakaan mestariteoksessaan. Mies käyttää tyylikkäitä kauhuelokuvaspotteja kaikista jännittävimmissä kohtauksissa ja pitää piinaavan otteensa loppumetreille asti ja hyvä jos katsoja ehtii välissä hengähtää. Siinä missä alkuperäisversiossa keskityttiin kahden miehen väliseen henkiseen kaksintaisteluun, Scorsese pyrkii tekemään jokaisesta neljän päänäyttelijän hahmosta tuttuja yleisölle. Itse suosisin näistä kahdesta juuri tässä käytettyä viimeksi mainittua tyyliä.
De Niro ansaitsee ehdottomasti kunniamaininnan. Kova hehkutus Taksikuskissa on oikeutettua, mutta tuntuu, että joltain on tainnut jäädä väliin Cape Fearin suoritus. Lopussa heppu saattaa sortua hieman ylinäyttelemiseen (steariinit kourassa, huuto päin kameraa jne.), mutta ei silti kovinkaan pahasti, että siitä tarvitsisi mitenkään erikseen alkaa moittimaan. Huudoissa ja virneissä ukko pääsee kunnolla irrottelemaan sydämensä kyllyydestä.
Oma kappale suodaan myös kolmelle muulle päähenkilölle. Nolte näyttelee kohtuu hyvin, vaikka Ford olisi saattanut olla parempi vaihtoehto rooliin. Jessica Langen kohdalla taas tuntuu siltä, että hänelle olisi suotu vähän liikaa ruutuaikaa, koska muutaman naisen tähdittämän kohtauksen katsominen alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Mutta kyseiset kohtaukset ovat onneksi lyhyitä. Juliette Lewis’sta voisi jotenkin taas ennustaa pientä alkukankeutta jossain määrin, mutta lopussa ja alussa hänelle suodut kertojaspiikit kyllä sujuvat mestarillisesti.
Täydet viisi pistettä omasta mielestäni filkka ansaitsee jo pelkkien edellä mainittujen syiden perusteella. Trillereiden ja loistavien elokuvien ystäville suosittelisin ehdottomasti, vaikka uskon kyllä toiminta- ja kauhuelokuvien fanit voivat yhtä lailla saada tästä jotain irti.
nimimerkki: JohnRambo
