Kourallinen dollareita on yksi kaikkien aikojen kehutuimpia länkkäreitä. Se ei ole perinteinen John Wayne/USA-henkinen länkkäri, vaan aitoa italowesternia. Lisäksi pääosissa on The Man eli Clint Eastwood, kivikasvoista kivikasvoin. Eikä se siihen jää, musiikin on väsännyt itse mestari Ennio Morricone. Kyseessä lienee täydellinen elokuva?
Vaan eipä olekaan. Kaikki edellä mainittu loistavuus ei takaa vielä viittä tähteä. Ehei, ei läheskään, jos juoni on tällaista (lainattua) perusmätkettä. Rankka aseettomien miesten teurastus ei tuo leffaan mitään uutta ulottuvuutta, eikä Clintin supermainio Joe-hahmo saa kantavaa tarinaa allensa. Onhan se kivaa, kun Clint kikkailee mystisenä Joena kahden leirin välissä ja tarkkailee omaa napaansa kunnon itsekeskeisenä pyssysankarina, mutta jotakin muuta höysteeksi kaivattaisiin. Tällä tusinajuonella ei pötkitä pitkälle.
Kourallinen dollareita ei jää unohtumattomaksi elokuvakokemukseksi, vaikka sitä siksi hehkutetaankin. Se on toki keskivertoleffaa laadukkaampi, mutta ne pisteet tulevat Clintin vähäpuheisesta, mutta armottoman coolista hahmosta ja Ennio Morriconen unohtumattomista sävelistä. Sävelet soivat vieläkin päässäni. Muuten raina unohtunee turhan nopeaan. Melko huonolaatuisen 2.0-äänen omaava Kourallinen dollareita on länkkärifaneille pakkohankinta, muille vain ihan ok leffa.
