Kuvaus härmäläisen perusjuntin, Antti Hammarbergin alias Irwinin elontaipaleesta. Leffassa käydään läpi monituiset suomalaisten sensaatiolehtien aikoinaan kirjoittamat kohokohdat. Joskus Irwinin elämästä lehdistä lukeneena tapahtumat tuntuvat lähes kaikki jotensakin tutuilta. Tapaus on helppo sulattaa ja sen parissa viihtyy. Olut virtaa, kitara ja poski soi.
Pläjäys on hyvinkin totuudenmukaisen oloinen ja asiat esitetään ilmeisimmin lähes niinkuin ne on tapahtuneet. Asioiden totuudenmukaisuus konkretisoituu Vexi Salmen, Irwinin kaverin ja rallien sanoittajan ollessa leffassa kertojana. Leffan kerrontatavassa ei ole pahemmin yritetty rakentaa suurempia fiktioita tarinan ympärille, kuten esim. Baddingistä kertovassa leffassa. Vaikea sanoa olisiko kyseisestä ohjaajasta Pölösen kerrontalinjan vetäjäksi. Rentun Ruusu on lopulta aika samanoloinen leffa kuin Kulkuri ja joutsen. Samanoloisuus johtuu ohjaajan tavasta kertoa tarinaa ja molemmissahan juodaan kovasti viinaa. Ei tämä silti pöhlömpi juttu ole ja Suosalo on jälleen kerran mies paikallaan.
Ikävää, että homma tuntuu paikkapaikoin poukkoilevan, koska kaikki Irwinin elämän käännekohdat on haluttu mahduttaa pläjäykseen. Välillä meininki tuntuukin hiukan hätäiseltä ja joihinkin asioihin olisi halunnut päästä enemmänkin käsiksi. Suuresti hämmästyttää myös muutaman saman näyttelijän käyttö eri sivurooleissa. Siinäpä lyhyesti tapauksen negatiiviset puolet.
Leffassa kuullaan tietysti paljon Irwinin musiikkia, joka puhuttelee yhä keskiolutkuppiloissa oluttuopin ääressä protestoivaa populaa.
Rentun ruusu sai teatterissa kovan katsojamäärän ja helppohan tällaisilla aiheilla on suomikansaa rahastaa. Kuka lieneekään seuraava muusikonrenttu, josta tehdään leffa?… Nämä pläjäykset ovat varsin mukavia katsottavia, joista mestarillinen ote on kaukana. Kukapa sitä tällaisessa yhteydessä jää edes kaipaamaan.
Pistä pläjäys masinaan ja korkkaa twelwe-packki… illalla leffan jälkeen ei muuta kuin paikalliseen.
