Stephen Kingiä on väännetty filmikankaalle monennäköisin, mutta pääsääntöisesti heikoin, tuloksin. Niinpä kun asialle käy David Koepp, kässäreiden ihmemies mainstream-leffojen, kuten Maailmojen sota (uusioversio), Spider-man, Panic room, Mission Impossible ja Jurassic Park, takaa, voisi kädenjäljen olevan ehkä vähemmän suttuista.
Vaan kuinkas käykään.
Koepp ei monessakaan mielessä ole maineensa veroinen. Mm. Spiilperkin suojeluksessa varttunut Taavetti onnistuu möhlimään monesti kässärinsä kumartamalle aidan matalimmalle kohdalle. Tai sitten vastaavasti Herra Ohjaajalle. Mutta toisaalta tällä kertaa Koepp vastaa myös ohjausnäkemyksestä ja jää valovuoden päähän mm. Stir of echoesin utuisesta jännityksestä. Salainen ikkuna on pikemminkin ikkuna, joka olisi voinut jäädäkin salaiseksi.
Osansa ongelmissa on myös Kingin tarinalla. Taustanovelli on tasapaksua kirjailua, liika paljon yhden jipon varaan keskittyvää ja paikoin tylsää. Silti Mort Raineyn (Depp) hullunmyllyä muistuttavan elämän ympärille olisi saanut kasattua paljon, paljon toimivamman leffan kuin mitä Koepp nyt – toivottavasti ei ylpeänä – esittää.
Suurimman virheensä elokuva tekee julistaessaan, että loppuratkaisu on tärkein osa tarinaa, mutta itse vesittää koko ookoo-tasoisen tarinansa lopun naurettavuudella. Depp, aina loistavan muuntautumiskykyinen Turturro ja neiti Bello ovat tehneet hyvän duunin, mutta Koepp pyyhkäisee työn kertaheitolla roskikseen. Adaptaation tasosta tulee ihan mieleen, kun eräs poppari coveroi erään yhtyeen biisiä ja jätti osan tekstistä pois, kun ”ei kai sillä mitään tee”.
Alkuperäisen teoksen loppuratkaisulla Depp-leffa muuttuisi kertakäyttökamaa hieman korkeammalle rankattavaksi kamaksi, mutta näin Salainen ikkuna on vain tyylittömyyteen vajoava b-jännäri lässähtävällä twistillä ja liika-annoksella Koeppin maailmaa. Itse asiassa Mort sen totuuden ensimetreillä jo kertoo: ”This is just bad writing”. Olisi pitänyt uskoa, niin olisi se heikko Depp-movie jäänyt kokematta.
