Järkyttyneessä tilassa oleva nainen Brenda Martin (Julianne Moore) saapuu poliisiasemalle kädet veressä ja kertoo autonsa olevan varastettu. Varastetun auton takapenkillä on myös hänen nukkuva 4-vuotias poikansa. Täysin mustalla kaupunginalueella työskentelevä järkyttynyt valkoinen nainen aiheuttaa ilmoituksellaan tapauksen joka ajaa kaupunginosan räjähdysherkkään tilaan. Musta etsivä Council (Samuel L. Jackson) yrittää selvittää asioiden todenperäisyyttä tasapainoillen oman kotikulmaväestönsä ja virkavallan välimaastossa.
Elokuvan pienimuotoinen mutta järkyttävä tarina onnistutaan vesittämään ampumalla reippaasti yli lähes joka suhteessa. Julianne Mooren henkisesti epätasapainoinen hahmo pillittää silmät päästään. Tätä Itkuista hahmoa olemme saaneet nähdä tältä näyttelijältä ennenkin (Magnolia). Tällä kertaa alkaa kärsimysnäytelmä tuntua jo rasittavalta pillitysmaratonilta. Samuel L. Jackson vetää homman kotiin tasaisella tappavalla ammattitaidolla, yrittäen pelastaa mitä pelastettavissa on. Ei mitään uutta tämän auringon alla.
Visuaalisuudesta ei ole tingitty, mutta jokin junnaa ja pahasti. Ohjauksen yliampuva dramatisointi ja alun välähdyksenomainen efektikuvakerronta läsähtää kasvoille heti alkumetreillä. Kaikki kohtaukset tuutataan läpi höystettynä jumputtavalla mahtipontisella musiikilla, joka ei oikein ota toimiakseen. Tyyli on jotensakkin kokonaisuudessaan vieraannuttava, eikä katsoja oikein osaa suhtautua ihmisten kohtaloihin sympatiseeraavasti. Jackson pääsee loppumetreillä ehkä lähimmäksi, kiitos vankan rutiinin. Näyttelijätyö ja nuori energinen ohjaustyyli eivät nyt vaan oikein kohtaa.
Elokuvan jälkeen alkaa kalvamaan ajatus miksi nykyään hyvä käsikirjoitus ja taitava ohjaus tuntuvat kohtaavan entistä harvemmin. Enemmän vastaavan tuottajan pallilla viihtynyt pitkän linjan mies Joe Roth ei oikein tunnu olevan ohjaajan tuolissa omalla paikallaan.
