Walt Disneyn järjestyksessä neljäs pitkä animaatioelokuva Dumbo on outolintu studion klassien kauden filmatisointien joukossa. Siinä missä aiemmat elokuvat (Lumikki, Pinokkio ja Fantasia) olivat kukin uraauurtavia saavutuksia animaatiotaiteen saralla, Dumbo on silminnähden yksinkertaisempi ja vähemmän kunnianhimoinen piirrosfilmi sekä toteutukseltaan että tarinaltaan. Joitain yksittäisiä kohtauksia lukuunottamatta elokuvan tyyli on kuin suoraan tavanomaisista lyhytpiirretyistä karkeine väreineen ja ääriviivoineen. Kestoakin on vain hieman yli tunti.
Syy tälle on varsin mielenkiintoinen pala yhtiön historiaa. Lumikin jälkeen Disney alkoi tuottaa samanaikaisesti kolmea suurta ja kunnianhimoista tuotantoa, jotka olivat Pinokkio, Fantasia ja Bambi. Toinen maailmansota kuitenkin köyhdytti Euroopan markkinat Pinokkion ja Fantasian osalta, jolloin Bambin tuotanto lykkääntyi rahan puutteen vuoksi. Alunperin lyhytelokuvaksi tarkoitetusta Dumbosta päätettiin tuottaa halpa pitkä elokuva nopealla aikataululla helpottamaan yhtiön taloudellista tilaa. Samoihin aikoihin sattui kuitenkin myös Disneyn animaattoreiden lakko, joten koko elokuva tehtiin käytännössä lakkorikkureiden varassa. Walt Disney itse häipyi Etelä-Amerikkaan kesken elokuvan tuotannon, eikä näin ollen ollut valvomassa tuotantoprosessia.
Kaikki tämä huomioon ottaen on suorastaan hämmästyttävää, miten rakastettu ja pidetty elokuva lopputuloksesta on aikojen saatossa tullut. Pienestä, suurien korviensa takia kiusatusta sirkusnorsusta kertova elokuva on monien mielestä jopa yhtiön paras elokuva. Se onkin kiistatta hyvin sympaattinen, kepeän hauska ja muutamia ikonisia hetkiä sisältävä pieni elokuva. Mutta eipä juuri sen enempää.
Dumbo on Disneyn ensimmäinen selkeästi nuoremmalle yleisölle suunnattu elokuva. Tämä tarkoittaa ikävä kyllä myös sitä, että kaikista hienouksista on jouduttu tinkimään, koska lapsillehan tunnetusti riittää söpö ulkokuori ja lyhytfilmeistä tuttu slapstick-komedia. Synkempiä elementtejä ei juurikaan Dumbossa nähdä, minkä seurauksena se ei ole lainkaan yhtä mielenjäävä kuin parhaat Disney-tuotannot.
Piirrosfilmimäinen animaatio ei ole sinänsä rumaa, mutta välillä ehkä turhankin yksinkertaistettua. Lähikuvat hahmoista yksivärisellä vesiväritaustalla näyttävät melko halvoilta aiempien elokuvien yksityiskohtaisia taustojaan syleilevien kokokuvien jälkeen. Muutama komeampi hetki elokuvassa kieltämättä on, esimerkiksi sirkusteltan pystytys ja koskettava kohtaus, jossa häkkiin teljetty norsuemo lohduttaa itkevää lastaan ovat kaunista katseltavaa. Sääli, että muusta elokuvasta tuntuu puuttuvan taiteellinen kunnianhimo.
Jos animaatio yksinkertaista, niin sitä on myös tarina. Elokuvasta huomaa selvästi, miksi sitä ajateltiin alunalkaen lyhytelokuvaksi. Elokuva ei vain sisällä, vaan tuntuu suorastaan koostuvan täytteistä, kohtauksista, joiden ainoa tarkoitus on tarjota katsojalle jotain kiinnostavaa katsottavaa ilman tarvetta kertoa itse tarinaa. Sitten kaikki yhtäkkiä ratkeaa ja elokuva loppuu. Kovin ikimuistoisesta tarinasta ei siis ole kyse.
Elokuvan suurimmat ansiot liittyvät, kuten jo sanottua, sen yksittäisiin kohtauksiin. Näistä eittämättä mieleenjäävin on Dumbon juopottelun seurauksena nähtävä vaaleanpunaisten elefanttien paraati on yksi hämmentävimpiä ja siksi kiehtovimpia kohtauksia koko Disneyn historiassa surrealistisen animaationsa ja suorastaan päällekäyvän musiikkinsa ansiosta. Iso osa sen tehosta perustuu muun elokuvan yksinkertaisuuteen.
Dumboa voi hyvällä omalla tunnolla suositella kaikille Disneyn piirrettyjen ystäville iästä riippumatta, kunhan tietää mitä siltä odottaa. Se on pieni ja sympaattinen piirroselokuva, eikä mitään sen enempää. Elokuvan suurin ansio on se, että sen kaupallinen menestys nosti studion takaisin jaloilleen ja uusien, kunnianhimoisempien projektien syntymisen.
