Pienellä liioittelulla, harhauttavalla tarinankerronnalla ja erinomaisilla näyttelijöillä saa ihmeitä aikaan.

11.6.2005 23:17

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:Point Blank
Valmistusvuosi:1967
Pituus:92 min

Walker ja hänen ystävänsä ryöstävät suuren rahalähetyksen, joka kulkee jo lakkautetun Alcatrazin kautta. Ystävät pettävät Walkerin, ampuvat tätä kaksi kertaa rintaan, jättävät miehen virumaan kuoleman kielissä Alcatraziin ja poistuvat rahojen kanssa. Mutta he unohtivat yhden asian: Vaikka Alcatrazia ympäröivä meri on kylmä kuin Kilpisjärvi Tammikuussa, kuhisee haita ja virtaukset ovat suorastaan eläimellisen voimakkaita, on maailmassa ehkä kaksi miestä, jotka pystyisivät poistumaan kyseiseltä vankilasaarelta uiden, kaksi luotia ylävartalossaan. Toinen on Clint Eastwood (ei esiinny kyseisessä elokuvassa) ja toinen Lee Marvin (Rest in peace), joka sattui esittämään Walkeria. Tämä tarkoittaa sitä, että pian näille saakelin tunareille koittaa pirullisen kuumat oltavat.

Point Blank on hieno elokuva. Sama juoni on nähty ennen ja jälkeen tämän elokuvan monessa muussakin elokuvassa, ei se oikeastaan kulu. Olen kuitenkin jo käsitellyt kostoaiheen toimivuutta ja kannattavuutta laajemmin arvostelussani elokuvasta Koston liekki, joten mainitaan nyt vain, että yksinäisen miehen päättäväinen ristiretki skulaa ja pelittää jälleen oikein toimivasti. Tätä edesauttaa varsinkin se, että John Boorman on yltänyt häikäisevään suoritukseen tarinankerronnassa ja kamerankäytössä. Point Blank on 110% äijäfilmi, ja silti poikkitaiteellinen sekä hämmentävän psykedeelinen. Kestää pitkään, ennenkuin elokuvassa kuullaan ollenkaan dialogia, ja kuvaus kamera hyppii eilisestä viime viikkoon ja sitten takaisin huomisen kautta tähän päivään. Olematta silti sekavaa, katsojalle, joka filkkaa jaksaa ajatuksella seurata. Tämän tyylin suorastaan röyhkeästi lainasi Steven Soderbergh, elokuvaansa Limey – Kostaja Lontoosta, vuosikymmeniä myöhemmin. Välihuomautuksena mainittakoon, ettei Limey tästä huolimatta kalpene Point Blankin rinnalla ollenkaan.

Muutamat kuvakulmat ovat suorastaan kuninkaallisen upeita, ja Lee Marvin tekee suorastaan upean roolin. John ”Syvä Joki” Boorman ei tällä kertaa vinguta ketään, ja on tajunnut pienehkön liioittelun mahtavuuden. Miten elokuvasta saisikaan tyylikkäämmän, kuin korostamalla jotain yksityiskohtaa lähes liiallisuuksiin, täysin tarkoituksellisesti? Pienenä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kohtaus, jossa Angie Dickinsonin esittämä nainen suuttuu Walkerille, ja alkaa lyömään tätä. Lee Marvin kuvataan lähes jättiläisenä, horjumattomana vuorena, jonka ilme ei värähdäkään heiveröisen Dickinsonin mäiskiessä tätä urakalla.

Voimme siis todeta, että vaikka juoni ei olisikaan sieltä omaperäisimmästä päästä, taitava ohjaaja saa väännettyä siitäkin upean elokuvan, kunhan osaa a) harrastaa pientä kamerakikkailua, b) valita erinomaiset näyttelijät ja c) tehdä elokuvastaan ultratyylikkään. Suosittelen filmiä lämpimästi, mutta pistän vielä mukaan varoituksen sanan: Toisin kuin useimmat Lee Marvin-elokuvat, Point Blank ei ole parhaimmillaan äijäporukan saunaillassa, vaan siihen täytyy keskittyä, ja pitää mielensä virkeänä koko filkan ajan. Ja revikka on hyvä lopettaa erääseen kaikkien rakastaman länsinaapurimme suorastaan jalon kielen kivalta kuulostavaan ylistyssanaan: ”Jättekul.”

Arvosteltu: 11.06.2005

Lisää luettavaa